— Ymmärrän vain, etten halua olla Nurmelaisen kanssa samoilla…
Minulla on hänestä kyllä ollut kärsimystä muutenkin.
— Älä tuomitse väärin! Ota huomioon olevat olosuhteet, pyysi tyttö nöyrästi.
Gunnar Sten ei vastannut mitään. Hän irroitti kätensä, nousi ja tuijotti synkästi eteensä. Hänen rintansa kohosi ja laski, ja poskilihakset jännittyivät. Voi nähdä, että hän kävi kovaa sisäistä taistelua.
— Minä ehkä vaadin liian paljon, sanoi hän viimein hiljaisesti. —
Mutta minä en voi, en voi..
— Et voi! — Tyttö tuli hänen luokseen ja laski kätensä hänen olalleen. — Katso, Gunnar, minähän rakastan ainoastaan ja yksinomaan sinua, olen sitä jo tehnyt ennenkuin sinulla on siitä ollut edes aavistustakaan, kaikkihan on sinun. Ota, mutta älä kiusaa! Sano, Gunnar, etkö pidä minusta?
— Ehkä liiankin paljon, vastasi nuorukainen pitkän kotvan kuluttua. —
Ymmärrän kyllä selityksesi ja uskonkin sen, mutta…
— Mutta mitä? keskeytti tyttö kiihkeästi.
— Mutta jokin minussa panee auttamattomasti vastaan, huudahti poika äkkiä rajusti ja vetäytyi kauemmaksi tytöstä. — Minä en voi sulattaa kaikkea, en jaksa ymmärtää. Mene pois…
Tyttö ratkesi katkeraan itkuun.
— Gunnar raukkani ja rakkaani, nyyhkytti hän. — Näinkö sinä hylkäät kaiken sen, minkä sinulle annan?