Nuorukainen seisoi kuin turtuneena, hänen huulensa vavahtelivat ja sormet puristivat suonenvedontapaisesti pöydän kantta.
— Anna anteeksi, Margit, mutta muutakaan en voi. Kaunis kuva on auttamattomasti sortunut, mutta ehkä aika…
— Aika! Mitä sinä puhut ajasta… Sinä tulet vielä tätä katkerasti katumaan. Usko minua, Gunnar. Sinä tulet vielä kerran minun luokseni ja minä otan sinut vastaan milloin tahansa ja missä tahansa.
Jossakin Gunnar Stenin sydämen sisimmässä sopukassa lauloi vielä rakkaus surunvoittoista lauluaan. Mutta jossakin suhteessa oli mitta täyttynyt. Hän tuumi, että tekisi parhaimmin ja onnellisimmin, kun sulkisi tytön syliinsä ja suutelisi pois kyyneleet; hän oli jo toteuttamaisillaan aikeensa, mutta samalla astui eilisiltainen kuva taas ilmielävänä hänen eteensä ja hänen jäsenensä kangistuivat.
— Margit, Margit, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti sisäisen tuskan tummentaessa hänen kasvonsa. — Sinä olit minulle niin paljon…
— Ja olisin tahtonut olla vielä enemmän, Gunnar. Suutele minua vielä kerran. Katso, näin paljon minä nöyrryn sinun takiasi.
Gunnar Stenin silmissä himmeni, hän tunsi vain lämpöiset huulet huulillaan, sitten lämmin ruumis hänestä loittoni, ovi aukeni ja sulkeutui ja hän löysi itsensä yksin tuijottamasta aurinkoiselle kadulle.
Iltamyöhällä tuli Einar Malm kalpeana kasvoiltaan ja kädet suonenvedontapaisesti nyrkissä.
— Kuule, Gunnar, sanoi hän pitemmittä esipuheitta, sinä olet menetellyt helvetin väärin.
— Oletko sinä kuullut jutun? kysyi Gunnar Sten kartellen.