— Anna anteeksi ja unohda, sanoi tuo katse.
— Sinä, virkkoi Gunnar Sten, vastaten synkästi hänen katseeseensa, sinä veit kuitenkin parhaimman mitä minulla oli, uskoni.
— Minä annan sen sinulle takaisin.
— Myöhäistä, Elsa, liian myöhäistä.
X.
Elämä ilman mitään päämäärää ja ilman mitään työtä oli autiota, kylmää ja tarkoituksetonta. Gunnar Sten tunsi sen, ja hetkittäin häntä vaivasi hirvittävä tuskaantuminen, mutta hän ei voinut sille mitään. Epätoivoisena hän katseli ympärilleen, etsien jotakin, mihin ryhtyisi, mutta mihinkään hän ei lopultakaan ryhtynyt. Hän itsekin piti itseään saamattomuuden juurikuvana, halveksi itseään sydämensä pohjasta, teki tarmokkaita päätöksiä, joiden toteuttamisesta ei tullut mitään ja kauhuissaan hän joskus pysähtyi ajattelemaan omaa tilaansa, mutta koetti samalla mahdollisimman pian nuo ajatukset kuitata.
Eräänä päivänä hän soitti Elsa Almille.
— Olen nyt sähköttänyt isälleni. Onkohan siitä mahtanut olla mitään tulosta? Olisi hauska tietää?
Oli. Vastaus oli ollut myönteinen ja tyttö oli syvästi kiitollinen. Hän olisi itse tullut kiittämään, mutta hänhän tiesi, ettei Gunnar tahtonut.
Gunnar Sten palautti mieleensä kaikki varhaisimmat kuvat Elsa Almista, mutta sittenkin hänen täytyi vastata: