— Ei, nyt se on liian myöhäistä, — minun olisi pitänyt kelvata sinulle joitakuita kuukausia aikaisemmin…
Hän ei voinut enää tuntea pienintäkään lämpöä Elsa Almia kohtaan. Jos sitä jonkun verran olisikin ollut, oli viimeinen kohtaus ja asia, jonka yhteydessä se tapahtui, vienyt kaiken. Se oli tehnyt tytön naurettavaksi ja alhaiseksi.
Se, että isä oli kuullut hänen pyyntönsä, teki hänet kuitenkin iloiseksi ja innostuneeksi. Nyt hän tiesi, mistäpäin pelastus oli tuleva, ja hän kirjoitti kuumeisella kiihkolla kirjeen isälleen.
"Täällä minusta ei tule mitään", lopetti hän, "mutta antakaa minun tulla kotiini ja pankaa minut työhön, niin minä olen valmis mihin tahansa…"
Jännittyneenä ja vaihtelevin mielialoin hän odotti vastausta. Isänhän täytyi nähdä, miten syvälle hän oli nöyrtynyt ja kuinka lopen avuton hän oli, vastaus ei voinut olla muu kuin myönteinen. Hän tunnusti kyllä itsekin, että hän oli kaikkea muuta kuin miehekäs, mutta hän ei voinut olla muuta kuin sitä, mitä oli. Vaikka hän miten koetti karkaista luontoansa, ajatella järkevästi ja kylmästi, ja etsiä itselleen jotakin toimialaa tai tarttua vaikkapa kurssikirjoihin, palasi hän kuitenkin lopuksi omaan saamattomuuteensa ja avuttomuuteensa.
Neljän päivän kuluttua vastaus tuli. Hänen kirjeensä oli pantu uuteen kuoreen ja palautettu, mutta puolta sanaakaan siihen ei oltu lisätty.
Tämä oli kolmas ja viimeinen isku Gunnar Stenin sydämeen.
— Hyvä on, ajatteli hän kuolemantyynenä katsellen palautettua kirjettään ja pidellen sitä käsissään, jotka värisivät kuin vilutautisen.
— Hyvä on, jatkoi hän tietämättä itsekään, mitä ajatteli. — Tästä tulee hyvä, oikein hyvä.
* * * * *