Silloin Gunnar Sten havahtui ja tuli surulliseksi. Hän huomasi, etteivät asiat ole tolallaan ja että hän vasta Margitista erottuaan oli käynyt Hardangerin harjulla. Hänet valtasi taas kammottava, kylmä autius, ja hänen täytyi mennä ottamaan lasi lisää. Vasta senjälkeen hän saattoi eläytyä entiseen ja kertoa, millainen Gundersenin huvila oli.
— Margit, sanoi hän. — Me olemme kovin kauan aikailleet. Minä tahtoisin, että me pian olisimme huvilassamme vuoren rinteellä. Minä olen näkevinäni, kuinka ihmiset kesäpäivinä, kulkiessaan vuoritietä, pysähtyvät kuuntelemaan sinun lauluasi ja soittoa, joka kuuluu sinne ulos avatuista ikkunoista.
— Niin, me olemme todellakin kovin kauan aikailleet, Gunnar Sten…
Yhä pimeämmäksi kävi ilta ja yhä syvemmäksi varjot, ravintola oli kuin yhtenä ainoana valomerenä. Puiston tuoksut kävivät huumaavammiksi ja ihmisvirta käytävillä vaimeni, mutta tämä ei liikuttanut Gunnar Steniä, kun hän puheli Margit Malmin kanssa.
— Mutta, Margit, huudahti hän kesken kaiken. — Minne sinä olet pannut Nurmelaisen, ryyppysankarin, liikemiehen, hänet, jonka annoit suudella itseäsi ja jolle senjälkeen elämä alkoi hymyillä…
Häneen meni suuri, sammumaton viha, ja Margit Malm hävisi olemattomiin. Mutta kun hän oli käynyt ravintolassa, ottanut lasin lisää ja palannut vanhalle paikalleen, istui Margit ja odotti häntä.
— Minä kävin taas siellä sisällä, kertoi hän. — Siellä kahisevat silkkipuvut, viini helmeilee ja musiikki soi, mutta me olemme kernaammin täällä ulkona ja katselemme. Täällä alkaa jo olla viileätä, ja rauhallista, eikä kukaan kiinnitä meihin huomiotaan.
Margit, alituisten unelmien Margit, katsoo häneen suurin, ihmettelevin silmin, ja hänen huulensa liikahtavat.
— Minä luulen, että sinä olet humalassa, Gunnar, sanoo hän.
— Äh, sinähän annat sen anteeksi.