Ja hän rupesi taasen kuvailemaan, rakentamaan ja suunnittelemaan matkaa kaukaisille maille, — kunnes huomasi, ettei Margit enää istunutkaan hänen vieressään, vaan kulki hänen ohitseen, hitaasti, katse maahan luotuna, edes vilkaisemattakaan häneen.
Näky tyrmistytti häntä, veri pysähtyi hänen suonissaan, hän yritti nousta, mutta istui kuin naulittuna paikallaan, — sitten hänen huuliltaan pääsi väkinäisesti ja — tällä kertaa — kuuluvasti:
— Margit!
Lausuttu sana tuntui hukkuvan pimeyteen, mutta ohikulkeva oli sen kuitenkin kuullut, seisahtui, kääntyi ympäri ja tuli viimein häntä kohden.
— Margit! pääsi häneltä vielä kerran, nyt niinkuin tuskan huuto.
— Ah, Gunnar Sten, sinäkö se olet?
— Margit! Minne olet pannut Nurmelaisen, ryyppysankarin, jolle elämä alkoi hymyillä, koska sinä annoit hänen suudella itseäsi?
— Häpeä kysymystäsi, Gunnar Sten. Mitä sinua liikuttaa Nurmelainen!
— Sanotko sinä niin, Margit?
— Niinkuin kuulet. Ja enkö sanonut sitä aikaisemmin, enkö sanonut, että sinä vielä kerran tulisit?