Nyt hän ei enää puhunut unelmien Margitin kanssa, hänen vieressään istui se todellinen, jota hän oli rakastanut, ihminen, niinkuin hän itsekin.
— Margit, kysyi hän, oletko se todellakin sinä?
Hän se oli, ei unelmien ja alituisten haaveitten Margit, ja kutenkin sama, ainoastaan kypsyneempi, varttuneempi, kauniimpi, Margit, jonka silmiin ilkamoivan, iloisen välkkeen sijaan oli tullut syvä surumielisyys ja jonka suun tienoilla oli kärsivä piirre.
— Sinä tulit kuitenkin, Gunnar Sten, puhui hän — ja sitä minä olen odottanut vuodesta vuoteen, odottanut, kärsinyt, kuullut tarjouksia ja taas toivonut ja kärsinyt. Se voi tuntua sinusta uskomattomalta, Gunnar, mutta minä olen tiennyt, että tiemme vielä kerran yhtyisivät. Nyt se on tapahtunut ja tässä minä olen.
— Ah, Margit, tämä on ollut kauhea ajanjakso.
Gunnar Stenin valtaa tunnelma, jollaista hän ei koskaan ennen ole kokenut. Tapaukset kiitävät kaaoksena hänen silmiensä edestä, ja hän ennättää vangita vain muutamia haihtuvia silmänräpäyshetkiä. Viimein hän herää kuin pitkällisestä, tuskallisesta unesta, mielikuvat häipyvät pois, hän hieroo silmiään ja herää todellisuuteen. Vapisevin käsin tarttuu hän naisen käteen, ja hänen rinnastaan pusertautuu esille hiljainen, vapauttava huokaus. Kesken kaikkea tuntee hän itsensä heikoksi ja avuttomaksi kuin kävelemään opetteleva lapsi.
— Margit, kuiskaa hän, tätä on kestänyt kauan, niin äärettömän kauan.
— Viisi vuotta, vastaa toinen, ja kirkkaat kyynelhelmet välkkyvät hänen silmissään.
— Minä olen elänyt kuin unessa, Margit.
Ja äkkiä Gunnar Stenin vaistoissa selviää kammottava todellisuus.