— Minä tiedän, että olen ollut hirveä, Margit.
Nainen nyyhkytti ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
— Hän tuolla ylhäällä on surrut ja minä olen surrut, sanoi hän. — Nyt alkaa olla toisin.
— Uskotko niin?
— Uskon. Me olemme unohtaneet yhden, Hänet, joka kykenee kaikki sovittamaan. Sinä aikana, jonka sinä olet ollut poissa, olen minä oppinut Hänet tuntemaan, hiljaisina hetkinä olen minä häntä lähestynyt, ja Hän saattoi meidät vielä kerran yhteen.
Gunnar Sten enemmän tunsi ja tajusi kuin kuuli tämän kaiken. Tällaista raukeata, kaikki voittavaa onnen tunnetta ei hän koskaan ennen ollut tuntenut, ja se sekoitti hänen aistinsa niin, ettei hän hetkeäkään tullut ajatelleeksi, millä tavoin hän tämän oli ansainnut. Hän otti sen vastaan kiitollisena ja nöyränä kuin kerjäläinen almun rikkaan miehen pöydältä.
— Meidän täytyy erota hetkeksi, sanoi Margit Malm. — Etkö huomaa, että aamu alkaa valjeta.
Puistossa oli hiljaista ja autiota, lyhdyt olivat sammutetut, ravintola häämöitti puitten takana valkeana ja alastomana. Kumpikaan ei ollut huomannut, kuinka aika kului.
— Niin, erotkaamme hetkeksi, toisti Gunnar Sten samalla kertaa tahdottomasti, enemmän itselleen kuin toiselle, ja lämpimästi.
Ja hän seurasi Margit Malmia onnesta raukeana ja sisimmässään kuitenkin väristen pelosta, että saavutettu onni häneltä riistettäisiin. Hän oli niin onnellinen, ettei itsekään tuota salaista pelkoa huomannut.