XVI.
NEMESIS.
Tästä alkaen oli Gunnar Stenin elämä siis suuntautuva uusille urille. Hänen koko olentonsa oli ikäänkuin kirkastunut, hän puheli kernaasti tuttaviensa kanssa ja joskus hän saattoi naurahtaakin. Mutta ainoastaan joskus. Sillä kaiken takana pilkisti kuitenkin esiin syvä surunvoittoisuus, joka yllätti hänet kaikkialla, eikä hän voinut estää yltyvää, kalvavaa levottomuuttansa.
Kukaan ei osannut sanoa, mitä lajia Gunnar Stenin uusi ura tulisi olemaan, mutta jokainen saattoi huomata, että käännekohta oli kulumassa, ja että kuljettavan tien suunta muuttui.
— Kaikki tulee hyväksi, Gunnar, lohdutti Margit Malm, nähdessään sulhasensa kalvavan levottomuuden. Yksin sinä et jaksanut, me yhdessä ehkä jaksamme. Minähän olen aina sinun kanssasi, ja mikä sinun kohtalosi on, se on minunkin.
Ja Gunnar Stenin suu hymyili, mutta silmät tähtäsivät totisina kauas etäisyyteen ja ruumis vapisi kuin vilutautisen.
— Sinä olet minulle liian hyvä, Margit.
Hän ei osannut sanoa muuta, mutta hän pusersi hellästi pitelevää kättä ja hänen sydämessään asui rajaton, lapsellinen kiitollisuus. Margit Malmin läsnäolo turvasi häntä, mutta raskaat, aavistelevat ajatukset eivät sittenkään kaikonneet, ja hän tunsi asemansa samanlaiseksi kuin rikollinen, joka pelkää kiinniottajiaan. Hän värisi kauttaaltaan ja painautui lujemmin kiinni morsiameensa ikäänkuin turvaa etsien.
— Ehkä sinä olet sairas, Gunnar.
— En… Mutta tämä on liian onnellista ja liian outoa, ja minä pelkään, että…