Ei, hän ei uskalla ajatella ajatustansa loppuun. Samalla kertaa kun pelko tulevaisuudesta täyttää hänen mielensä, samalla kertaa herättävät kuvitelmat Nikun ja hänen tulevaisuudestaan epämääräistä, vapisuttavaa hurmaa.
Helmi menee ikkunan ääreen. Maa on yltyleensä nuoskean, valkoisen lumen peitossa ja uutta putoilee suurina rauhallisina hiutaleina. Kun ei isä jo ole huomauttanut, että hänen olisi muutettava kamariinsa. Niin, hänhän voi muuttaa jo tänä iltana, niin eivät ala puhua.
Tuossahan isä tuleekin tallin puolelta. Onko hän noin vanhentunut ja köyristynyt, tuskin tuntisikaan samaksi mieheksi kuin muutamia kuukausia taaksepäin. On Helmi sen aiemminkin huomannut, mutta nyt, valkoista lunta vastaan, on erotus vieläkin räikeämpi. Ja katse on surullinen ja totinen. Voi, jos isä tietäisi kaiken, minkähänlaista silloin olisi! Helmi ei uskallakaan enää katsella pihalle, vaan alkaa puuhailla jotakin tuvassa.
X
"Vai Suontaahanko sitä Helmiä."
Helmi säpsähtää, mutta rauhoittuu taas. Emäntäpiika on lieden ääressä ruuanlaittopuuhissa.
"Miten niin, että Suontaahan?" kysyy Helmi välinpitämättömästi.
"Niinkuin ei tiedettäisi. Älä salaa ollenkaan."
"No jos tiedät jotakin, niin kerro!"
Helmi koettaa saada ääneensä iloisen, huolettoman sävyn, mutta katse karttaa puhujaa.