Kääntää selkänsä ja menee
XX
Pitäjäläiset ovat odotelleet häitä, joita Saaressa kuuluu valmistellun, mutta niitä ei kuulukaan. Sensijaan saavat he jonakin päivänä tietää, että Saaren tytär ja Suontaan poika ovat hiljaisuudessa pistääntyneet vihillä ja että Suontaan Heikki on muuttanut Saareen.
Yleinen ällistys. Mitä tämä nyt on ja mitä siinä on takana? Pitäjän isännät ja emännät heräävät kuin unesta ja hierovat silmiään.
Vihdoin saadaan selvityskin, Helmin asiat eivät ole oikein mallillaan.
Ällistys kasvaa yhä suuremmaksi. Siitäpä asiasta ei ole halaistua tavua kuulunut ja mahtaneeko siinä edes olla perääkään. Helmi! Joka aina on ollut vähin niinkuin enkelin kuva.
Mutta — ja nyt puheen sävy muuttuu — joskin nyt näin on käynyt, niin kylläpähän Heikin niinkuin Helminkin kunnia näkyy sen kestäneen. Itse ovat saaneet vastata ja hyvin ovat näyttäneet asiansa järjestäneen. Vaikka eihän sitä, sen puolesta, mitenkään olisi uskonut…
* * * * *
Tällaisina saapuvat puheet Helmin korviin. Ei hän niistä välitä, tiesihän hän, että puhumaan tultaisiin. Hän vain odottaa joka hermollaan, eikö puheisiin ala sekaantua muuta, mutta mitään ei kuulu.
Joulu on jo mennyt vanhoine tunnelmineen ja päivät alkavat valjeta. Miten tämä joulun aika oikein on mennyt, sitä ei Helmi voi käsittää, jos hän sitä oikein muistaakaan. Jotakin siinä on ollut vanhaa, turvallista ja kodikasta, mutta siihen oli koko ajan sekaantunut aavistusta peloittavasta, joka armottomana pilkisti esiin alkavien arkien takaa. Ei mitään tietoa Nikulta. Helmi melkein iloitsi ajatuksesta, että Niku ehkä muiden takia jo oli hänet unohtanut. Niin olisi helpompi ja paras. Mutta ehkä isä oli vain yksinkertaisesti kortin tai kirjeen hävittänyt. Sillä Niku ei voinut häntä unohtaa, hän vain teki työtä ja uurasti. Suuri rakkaus ei puhkea valitteleviksi sanoiksi. Jos sen on kärsittävä, niin se kärsii hiljaisesti.