Nyt Heikki tarttuu puheeseen.
"Minä olen kertonut Ailille koko jutun", sanoo hän.
Helmi kalpenee ensin ja punastuu sitten. Mutta Ailiksi puhuteltu pelastaa hänet pälkähästä.
"Niin", myöntää hän, "Heikki on sen meille kertonut, ja kuultiinhan se jo aikaisemminkin. Eihän ole mikään ihme ja kumma, että sellaisesta sairastuukin."
Se tulee rauhallisesti, "niinkuin ei mitään olisi tapahtunut", mutta tuo samainen tietävä välke asuu silmissä, ja suupielissä on melkein kuin hymyä.
"Se taisi olla mielikuviin menevä ja viiripäinen koko mies", lopettaa nainen ja menee vastausta odottamatta hakemaan kahvitarjotinta.
Heikin kasvot tummenevat ja Helmi tahtoisi huudahtaa kauhusta: Niku, Niku, etkö sinä saa rauhaa edes haudassasikaan! Syntinen rakkaus kohottaa taas päätänsä, sydämessä käväisee taas uhma: pitääkö iankaikkisesti kärsiä siitä, että on kulkuria rakastanut! Mutta sitten seuraa järkähtämättömän johdonmukaisesti: olisit tyytynyt rakastamaan, mutt'et pettänyt häntä ja tuota, josta tuli miehesi, joka oli puhdas ja joka myöskin oli antanut kaikkensa. Helmin katse käy harhailevaksi, hän katsahtaa Heikkiin, joka uhkaava, totinen ilme silmissään tuijottaa häneen, sitten hän painaa päänsä alas.
Samassa tuodaan kahvitarjotin huoneeseen. "Ei puhuta tästä asiasta enää", sanoo Heikki, "on Helmi siitä muutenkin saanut kärsiä".
Hän sanoo sen rauhallisesti, muina miehinä, ja Helmi tuntee häntä kohtaan kyyneleistä kiitollisuutta.
Keskustelu ei tahdo oikein sujua. Kun puheen alkuun päästään, silloin se loppuukin. Sillä aina se väkisinkin tahtoo sivuta samaa asiaa.