"Siinä taisi löytyä tuttavia." Silloin Helmi säpsähtää ja katsoo ylös. Hänen katseensa kiintyy tummaan silmäpariin, joissa välkähtää ja kimaltaa suun ollessa hymyssä. Siinä suussa on merkillisen pullea ja itsetietoinen alahuuli, eikä Helmi tiedä, onko silmien kimalluksessa enemmän pilkkaa vai sääliä: "Vai siinä sinä nyt olet, Saaren Helmi-tytär."
Tulijan vartalo on korkea ja rehevä, siinä on jotakin vaativaa esiinpistäviä, kiiltäviä kengänkärkiä myöten.
Toisen kummallinen, tutkiva katse häkellyttää Helmiä; tuskin niin, että hän itsekään huomaa, hänen sisimmässään pistäytyy uhma — ja uhmaahan edellytti jo oleminen niin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Rauhallisesti hän ojentaa kätensä.
"Te olette nyt palaamassa?"
Talon tyttären ääni on syvä ja pehmeä, kummallinen vastakohta puolittain kovalle katseelle.
"Niin, niinhän minä olen."
Salavihkaa Helmi vilkaisee mieheensä. Tämän kasvot ovat saaneet eloa, jota hän turhaan koettaa salata, ja ohut punerrus on noussut hänen poskipäilleen.
"Kyllä kai teidän on hauskaa päästä kotiin taas?"
"Onhan se hauskaa."