Tämän verran on Heikki velkaa selvitykseksi. Helmillä ei ole tähän mitään lisättävää.
Vähän ajan kuluttua tulee taas niinkuin hyvin kaukaa:
"Viime aikoina se on tullut melkein kuin tavaksi."
Ja taas pitkän ajan kuluttua:
"Ja kyllähän tällä taipaleella hevonenkin ehtii prissaantua."
Eihän Helmillä ole tähänkään mitään sanomista. Korkeintaan, etteivät hevoset ennenkään ole tällä välillä ehtineet tulla miksikään, mutta Heikkihän kieltämättä senkin asian parhaiten ymmärtää.
Jotakin tehdäkseen hän selailee valokuva-albumia. Siinä on aivan tuntemattomia kasvoja, mutta sitten tulevat vastaan tutut kasvot: isä, äiti ja hän itse pikku tyttönä.
Hän pysähtyy katselemaan tätä kuvaa, joka heillä kyllä on kotona Saaressakin, aivan kuin ei ennen olisi sitä nähnyt. Ei hänellä ole hämärääkään muistoa siitä, milloin se on otettu, mutta hänen katseensa kiintyy isän totisiin kasvoihin ja äidin jäykkään, ylpeään muotoon, jossa kaikki on ylpeää ja kankeaa puseroa myöten. Hän itse on siinä vielä avuton ja ilmeetön, vain silmät ovat nähtävästi hyvinkin tarkkaavaisina ja totisina katselleet valokuvaajaa, kun hän siinä on istunut äidin sylissä. Ja äidillä on ollut kova työ pitää häntä oikeassa asennossa ja estää sormea menemästä suuhun.
Ensin Helmiä hymyilyttää, mutta samassa hymy vaihtuu kyyneliin, jotka hän salaa ja pian voimakkaasti tukahduttaa lähteisiinsä. Sellainen sitä oli silloin, tässä on välillä kulunut paljon vuosia ja tapahtunut niin paljon, — niinpä, kappale elämää on mennyt.
Hän on niin vaipunut tarkasteluun, ettei hän huomaa, että joku on tullut huoneeseen, ennenkuin häntä puhutellaan.