"Ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut."
Mitä varten Heikki noin oli käskenyt. Säästääkseenkö häntä, Helmiä, nöyryytyksiltä vaiko säästääkseen itseään. Helmi värisee ajatellessaan, mitä Heikki oli saanut tehdä voidakseen sanoa tuon niin rauhallisesti ja varmasti.
Suontaan Heikki oli hypännyt kärryiltä alas ja kiinnitti parhaillaan hevosta tallinseinässä olevaan renkaaseen. Helmi ei voi olla häntä katselematta, ja nyt taas, niinkuin monesti ennenkin, hänestä tuntuu siltä kuin näkisi hän Heikin ensi kerran. Silmien hyväntahtoinen lempeys on jonnekin hävinnyt, ja kun aurinko paistaa hänen kasvoihinsa, muodostuu silmien kohdalle musta varjo, jonka taakse katse ikäänkuin häviää. Ja kasvotkin ovat laihtuneet ja käyneet kulmikkaammiksi ja kovemmiksi.
Viimein Heikki on saanut heiniä eteen ja ojentaa Helmille kätensä. Helmi on huomannut, kuinka joku talon rengeistä on pyytämättä tuonut hevoselle vettä, kuinka ikkunoissa on näkynyt kasvoja ja viimein, kuinka iso, tukeva nainen on ilmestynyt vierasportaille. Helmi arvaa, että se on talon emäntä. Mutta niinhän se oli, että ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, älä surkealla ja häpeilevällä ilmeelläsi kaiken lisäksi tuota miehellesikin häpeätä.
"Tässä on Ranta-Konkkalan emäntä… On meille hiukan niinkuin sukuja.
Vaikka olet tainnut täällä joskus ennenkin käydä."
Helmi tuntee, kuinka utelias, puoleksi tyly katse suuntautuu häneen, ja hän mutisee jotakin, että muistaa hän joskus vanhempainsa kanssa poikenneensa.
"Terve tuloa nyt vain ja käykää sisään."
Ja Helmissä on tunne, että tuo on sanottu enemmän Heikille kuin hänelle.
Sitten he jäivät kahden. Ovia on auki joka suunnalle, mutta vaikka varallisuus on silmäänpistävä, vaikka huoneissa on lämmin ja vaikka lisäksi auringonvalo lankeaa lattioille, on Helmin kylmä. Eikä se johdu ruumiillisesta kylmyydestä. Se asuu talon tunnelmassa. Mutta ehkä hänestä vain tuntuu siltä.
"Ovat sukulaisia. On väliin poikettu kaupunkimatkoilla."