"Joo", sanoi Suontaan Heikki itsekseen, hiljensi vauhtia ja sytytti tupakan.
Nainen hänen rinnallaan vilkaisi häneen tuskastuneesi, mutta Heikki ei sitä huomannut, vaan jatkoi ajatuksiaan.
Katuiko tuo edes oikein kunnollisesti? Olihan se tohtorin kautta kyllä jotakin sellaista toimittanut, mutta eihän hän, Heikki, oikein ollut saanut selvää siitä, mitä se oli katunut, eikä itselleen selvitetyksi edes sitä, mitä sen lähinnä olisi pitänyt katua: sitäkö, että alkuaan oli rakastunut ryssään ja pettänyt tätä niin, että tämä haki itselleen vapaaehtoisen kuoleman, sitäkö, että oli pettänyt vanhempiaan, vai sitä, että oli pettänyt Heikkiä, vaiko kaikkia yhteisesti?
Tultuaan tälle kohdalle ajatuksissaan Suontaan Heikki vaistomaisesti, ikäänkuin kauhuissaan, vetäytyy kauemmaksi vaimostaan. Tämä katsahtaa taas häneen tuskastuneesti ja nyt hän ensi kerran omasta aloitteestaan puhuu.
"Vihaatko sinä minua — kovin?" kysyy hän vaivalloisesti, äänen tullessa kuin maan alta.
Menee aikoja, ennenkuin Suontaan Heikki vastaa. Ei, ei hän vihaa, mutt eihän hän rakastakaan. Ja niin suurta viisautta, oveluutta ja tarmoa, jota Helmi oli osoittanut, ei voinut halveksiakaan enemmän kuin hänen nykyistä kohtaansa sääliä. Mutta hän kai oli tohtorille luvannut, ettei vaimolleen mitään menneestä muistuttaisi. Sen hän oli luvannut, ei yhtään mitään muuta, ja sen hän oli velvollinen pitämään.
"En", vastaa hän viimein jurosti ja kuin itsensä ulkopuolelta, "en minä sinua vihaa".
Helmi sai itse arvata, ettei hän tehnyt muutakaan.
Ja matka joutui.