Jo ennen puoltapäivää ollaan päästy ohi Nikulan. Aurinko tulee esiin ja maisemat käyvät aivan kuin kodikkaammiksi.
Suontaan Heikin pitäisi sanoa Helmille, että nyt kun tullaan kotiin, niin ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mitään muuta sanomista hänellä ei olekaan ja hän avaa monta kertaa suunsa sen sanoakseen, mutta sanat takertuvat kurkkuun.
Hän ei voinut unohtaa, kuinka monta hikipisaraa hän oli saanut vuodattaa, kuinka monta kirousta kirota ja kuinka monta huokausta niellä, ennenkuin oli saanut ihmiset uskomaan, että kyseessä oli hirveä erehdys, — jos he nyt ylimalkaan vieläkään valhetta uskoivat. Mutta olivat ainakin uskovinaan ja se oli pääasia.
Hänen täytyy vieläkin ummistaa silmänsä ja purra hampaansa yhteen muistellessaan kaikkea silloin tapahtunutta.
Ryssä löydettiin hirttäytyneenä hänen ovipielessään rinnallaan Helmin kirjoittama kirjelippu. Se ei itsessään ollut mikään todistuskappale, mutta Helmi oli tunnustanut kaiken. Saaren vanhat haltijat olivat kertoneet sen, minkä tiesivät, — olivat luulleet Helmin sen jo aiemmin tehneen eivätkä sen vuoksi olleet tahtoneet asiaan sekaantua. Ja vasta silloin hän, Heikki, oli lopullisesti raivostunut. Sitä silmittömyyttä oli kestänyt sittenkin kun Helmi oli joutunut sairaalaan.
Mutta sitten hän oli kuin herännyt unesta. Kun ihmiset tulivat häntä surkuttelemaan, oli hän yksinkertaisesti ajanut heidät pellolle. Luulivatko he häntä niin tolloksi, ettei hän tiennyt, miten lapsia tehdään. Ja eikö ryssä ollut jo Saaressa ollessaan näyttäytynyt hiukan omituiseksi. Nyt oli ruumiinavauksessa käynyt selville, että hänellä oli pitkällisen juomisen turmelema elimistö. Selväähän oli, ettei se voinut olla täysipäinen, ja mitä Helmin kirjeeseen tuli, niin se vain vahvisti otaksumaa. Kerranko sitä nyt puhutaan mitä tahansa, mutta kun Niku oli ottanut kaiken todesta, niin mitä Helmi muuta voi kuin varoittaa.
Ja hän oli toimittanut Nikolai Sarkalle kunnialliset hautajaiset ja tilannut kiven hänen haudalleen.
Niin hän oli lopulta ihmiset selvittänyt ja he saivat uskoa tai olla uskomatta. Pääasia oli, etteivät puhuneet, eivät paljon edes keskenään. Mutta sillä välin Saaren emännän ruumis kuihtumistaan kuihtui, vaikka sielu eli, ja Helmi virui ruumiin ja sielun tuskissa sairaalassa.
"Paras olisi", oli Saaren emäntä kerran lausunut, "että Helmi kokonaan kuolisi pois".
* * * * *