Muistaessaan nämä vaimonsa äidin sanat ei Heikki voi olla katsahtamatta Helmiin. Aurinko paistaa nyt suoraan vasten kasvoja, ja Helmi varjostaa silmiään. Kasvot näyttävät entistä kalpeammilta ja kuihtuneemmilta, ne ovat ilmeettömät kuin kuolleen kasvot. Samalla Heikki huomaa, että silmiä varjostava käsi vapisee, eikä hän viitsi sitä kauempaa katsella, vaan kääntääkseen ajatuksensa muualle lyö hevosta selkään.
Nyt hänen mieleensä myöskin palaa, että tuo ilmeettömyys on Helmille luonteenomaista. Silmät voivat loistaa tai synketä, suu voi hymyillä, vieläpä nauraakin, mutta kasvot palaavat pian entisiin juonteisiinsa ja ilmeen vaihtelu jää kuin unennäöksi.
Viime aikoina on hän tähän asiaan useinkin mielessään palannut. Hän on muistellut ensimmäistä ujoa kosimistaan Saaren yliskamarissa ja muistaa, kuinka Helmin suu oli nauranut, mutta silmien katse ollut kylmä ja pistävä. Niin, olihan keskustelukin ollut senluontoista. Edelleen hänen mieleensä tulee, mitä muuatta tuntia myöhemmin oli tapahtunut ja silloin Helmin kovuus, laskelmallisuus ja viekkaus kaikkein selvimmin kävi selville. Mutta myöhään, Herra paratkoon, hän oli sen huomannut.
Suontaan Heikki kiihtyy omista ajatuksistaan. Millainenhan sen ilme oli ollut kun se rakasteli sen ryssän pojan, Sarkan Nikolain, kanssa! Taisi naama silloin olla toisin päin mujullaan.
Katse, jonka hän nyt luo vaimoonsa, on synkkä ja uhkaava, se on niin peloittava, että toinen säikähtäisi, jos sen huomaisi, ja käsi vavahtaa tahdottomasti. Mutta hän puree taas hampaansa yhteen ja samassa on kaikki ohi ja sijalle astuu vain viiltävä kylmyys. Eihän hänellä enää ole muuta sen ihmisen kanssa tekemistä kuin että asuu saman katon alla. Ja siitäkin pääsen milloin vain tahtoo. On vapaa kuin kulkurisälli tai taivaan lintu, — mene, tule, tee mitä tahdot, elämä on edessäsi kokonaisena ja avonaisena, elämä, jota sinulla tähän asti ei oikeastaan ole ollutkaan. Se on ollut vain harmajaa työn tekoa ja tyhjää uneksimista, joka lopulta pani ottamaan suuren kulauksen myrkkymaljasta.
Mutta nyt on toista. Hänellä on nyt pientä, värisyttävää esimakua elämästä sellaisena kuin se on kotinurkkien ulkopuolella. Eihän kannattanut surra eikä tulla synkäksi, eihän hän ollut mitään tehnyt. Ja kun hän tulee tähän, ei hän voi olla tuntematta pientä kiitollisuutta, kummallista ja sekavaa kiitollisuutta siitä, mitä on tapahtunut.
Lyhyt metsätaival on loppunut, ensimmäiset vainiot ovat jo silmäin edessä ja niiden keskellä vauras kylä kuin kylpee kelmeän auringon hohteessa.
Silloin Suontaan Heikki kääntyy vaimoonsa päin.
"Kun nyt tulet ihmisten pariin", sanoo hän, "niin ole niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Olet ollut sairas muutaman hullun jätkän aiheettomasti tuottamasta mielenliikutuksesta. Et muuta."
Se on nyt sanottu. Hän panee hevosen raviin, niinkuin tapa kylien kohdalla vaatii, tuimaan, reippaaseen raviin. Siinä tuo Saaren nuori isäntä emäntäänsä lasareetista. Sellainen on kuva. Eikä hän huomaa, että hänen vaimonsa silmiin nousevat vedet ja ruumis alkaa vavista.