Mutta silloin hän muistaa erään kasvinkumppanin, jolla on virka kaupungissa, ja menee hänen luokseen.
Toinen purskahtaa röhönauruun kuullessaan asian, jonka Heikki puoliujosti esittää.
"Mitä sinä sillä tekisit?" nauraa hän.
"Ajattelen, että olisi hyvä olemassa sairauden varalta."
"Kyllä kans. Etpä sinä niitä miehiä ole ennen ollut."
"Enkä tulekaan, mutta tarve on tarve."
Eihän siinä sen pitempiä ole. Toinen lähtee asialle ja Heikki jää odottelemaan.
XI
Kun Suontaan Heikki seuraavana aamuna ajelee kotiin päin, ei hän tahdo tuntea maailmaa entiseksi. Aamu on jo pitkälle kulunut ja päivä vaikuttaa odottamattoman kirkkaalta, mutta sittenkin hänestä tuntuu, kuin kaiken takana olisi jotakin painostavaa ja uhkaavaa. Kääntäessään tullista maantielle on hänen vilkaistava taakseen, on aivan niinkuin joku häntä seuraisi.
Eikä hän ole sairas eikä tunne tehneensä mitään, jota olisi pakko katua. On vain koettanut sitä, mitä viisaat ihmiset sanovat murheeseen ryyppäämiseksi, on koettanut, mutta on epätietoista, tuleeko koettamaan enää. Sillä eipä tuo niin erinomaiselta ollut tuntunut: suu vain kävi vilkkaammin kuin tavallisesti ja monet asiat olivat unohtuneet ja näyttäneet valoisammilta kuin tavallisesti, mutta pohjalla oli asunut tietoisuus siitä, että nyt minä olen humalassa, mutta kylläpä tästä selviänkin.