"Joo", sanoo hän itsekseen, "ryypätä murheeseen, tiedetään kyllä sekin".
Onko hänellä sitten murhe? Murhe kai on jotakin sellaista, joka tekee alakuloiseksi ja raskasmieliseksi, niinkuin silloin kun joku omainen kuolee tai on saattanut asiansa huonosti eikä voi niitä auttaa. Mutta hänestä tuntuu vain, kuin olisi hän siinä pisteessä, mistä alkuaan on lähtenytkin, ypöyksinään ja autiuden ympäröimänä, autiuden, jolle ei näy äärtä eikä rajaa. Lukemattomia kertoja on hän koettanut tätä kysymystä itselleen selvittää, yhtä monesti on hän tullut tähän samaan johtopäätökseen. Ja turhaa oli sitä sen enempää vatvoskellakaan. Häntä oli vain rakkaudettomasti petetty, sitten kai häntä oli ruvettu rakastamaankin, mutta nyt kun hän etsi omaa rakkauttansa, ei hän sitä enää löytänyt. Siinä on sitten sinun murheesi. Suontaan Heikki haukottelee ja tuntee itsensä väsyneeksi. Onkohan sekin viinan vaikutusta vai liekö muuta. Tässä hän nyt vain ajelee kotiin päin.
"Jos sinua sitten matkalla rupeaa ramaisemaan tai muuten tekemään pahaa, niin kumaise tästä itseesi paremmanpuoleinen tujaus. Niin myös jos muuten tunnet itsesi alakuloiseksi tai surunvoittoiseksi."
Suontaan Heikin suu vetäytyi hymyyn. Sai kai häntä neuvoa niin tässä niinkuin muissakin asioissa. Mutta antaapahan pullon vielä olla koskemattomana.
Matka kuluu, mutta kuluu hitaasti. On tämäkin nyt merkillistä velttoutta ja ryhdittömyyttä, ettei saa edes hevostaan hoputetuksi. Mutta Suontaan Heikki lojuu reen perällä kuin horroksissa ja antaa hevosen mennä miten se itse haluaa. Ennätetäänpähän tästä toki vähemmälläkin.
Vasta lähestyessään Ranta-Konkkalaa hän ikäänkuin herää. Päivä on jo aikoja sitten sivuuttanut puolen, alkaa jo pimetäkin, ja taloista näkyvät tulet.
Heikillä ei ole mitään asiaa taloon, mutta hän vakuuttaa itselleen, että hevonen tarvitsee hiukan heiniä ja vähän levätäkin. Sittenpä juoksee nopeammin loppumatkan. Kovin hidasta onkin tulo ollut.
Mutta mitenkä, — huomaavatkohan, että hän on ollut vähin hummausmatkalla? Kun hän ajattelee tätä, tulee samalla mieleen, etteipä tuo huomio niin erikoisesti hänen arvoaan alentaisikaan, pikemminkin se vähän niinkuin kuuluu asiaan.
Äkillistä päähänpistoa noudattaen Suontaan Heikki vie käden povelleen ja vetää pullon esiin. Sehän oli juuri kuin sitä tarkoitusta varten. Ja kun kerran ihmisiin poikkeaa, niin saahan siellä edes jutella ihmisten tavoin, ettei istu ja jurnuta niinkuin puu-äijä.
Sitten hän varovasti kätkee pullon reen pohjalle, nykäisee ohjaksista ja kääntää kilisevin kulkusin valaistuun pihaan.