Heikki tuntee, että katse taas on pysähtynyt häneen. Mutta muutaman minuutin kuluessa oli hänen nouseva mielenvireensä merkillisellä tavalla laskeutunut, hän tuntee itsensä avuttomaksi ja epävarmaksi eikä keksi mitään vastausta. Nainenkin huomaa tämän muutoksen, ja hänen äänessään on ilkamoiva sivusävy, kun hän sanoo:
"Minä tiedän, että olet pitkälti ajatteleva mies. Mietiskele nyt sillä aikaa kun käyn sanomassa kahvista."
Mutta Suontaan Heikki painaa lakin päähänsä ja menee ulos.
"Mikä helvetin nauta minä olen", ajattelee hän itseksensä. "Ja olen aina ollut."
Vaan mitä hän tänne ulos oli oikeastaan tullut! Nyt se palautui hänen mieleensä: pullo. Saattaahan se joskus olla siunattu keksintö sekin. Ja hän puuhailee innokkaasti reen luona ja palaa yskien huoneeseen.
"Kävin antamassa hevoselle heiniä", selittää hän hyvin asiallisesti.
"Luulin, että jo äsken annoit. Ja olisinhan voinut sanoa siitä miehille."
"Suotta vain heille vaivaa."
"No niin sitten. Otapas kahvia."
Suontaan Heikki tuntee, että käden ja sormien liikkeet ovat vähän epävarmat. Mutta samalla hänestä tuntuu myöskin siltä, kuin äskeinen valo, lämpö ja turvallisuuden tunne olisivat palanneet. Ala vaan kysellä, Ranta-Konkkalan Aili!