"Vai niin. Joko sinä tulit?"
"Jo."
"Minä olen pitänyt sinulle illallista."
"Kiitos vain, mutta sitä vartenhan olisivat olleet palvelijat."
Heikki ei tahtoisi olla Helmille ynseä, mutta nyt hänen valvomisensa ja huolehtimisensa häntä tuskastuttaa.
"Uni sinulle olisi ollut kaikkein paras", sanoo hän. "Älä vasta ainakaan minun takiani valvoskele."
"Aika oli niin myöhäinen, etten voinut palvelijoitakaan pitää ylhäällä.
Ja kyllä minä mielelläni valvon."
Helmin nöyryys liikuttaa ja suututtaa Heikkiä, tekee hänet aseettomaksi. Mitä hänellä on sanomista, — jos tahtoisikin sanoa, — kun toinen aina ehtii edelle. Onko se nyt sitten oveluutta vai katumusta?
"Etkö sinä syö?" kysyy Helmi.
"Ei minun ole nälkä", vastaa mies ärtyisästi.