"Kuule… tuota… eikö minun laittamani ruokakaan sinulle kelpaa?"
Se tulee kuin nyyhkytys, mutta vaikuttaa mieheen yhtä vähän kuin kuuroon. Pitkiä aikoja kuluu hiljaisuuden vallitessa. Mutta sitten Heikki nousee lähteäkseen ja hänen katseensa iskeytyy tuimana Helmiin.
"Sanon sinulle vain yhden asian, Helmi", sanoo hän miltei vavisten, "ja se on se, että heitä pois tuo vetinen nöyryys ja tuo pelko ja passaileminen".
Helmi tahtoisi heittäytyä miehensä kaulaan tai vaikka jalkoihin, mutta hänen on tyydyttävä nielemään kyyneleensä.
"Enhän minä tahdo olla sinulle paha", jatkaa Suontaan Heikki, "mutta joka kerta kun näen surkean ilmeesi, muistuu mieleeni jotakin. Minun on vaikea sitä sanoa, mutta enhän voi uskoa sinua. Miks'et voi olla niinkuin ennenkin?" Saaren Helmi purskahtaa itkuun. "Rukoilen Jumalaa, että vielä uskoisit", nyyhki hän.
Suontaan Heikki on jo ovella menossa, mutta siinä hän pysähtyy.
"Parasta on rukoilla, että se tapahtuisi aikanaan", sanoo hän, toivottaa hyvää yötä ja sulkien oven.
* * * * *
Mutta kun hän heittäytyy vuoteelleen, ei hän saa unta silmiinsä. Hänestä tuntuu kuin olisi hän tehnyt moninkertaisesti huonosti. Olihan hänellä oikeus olla uskomatta Helmiä, oli totisesti, mutta hänen ei ollut pakko mennä sitä sanomaan. Jos olikin oikeus olla rehellinen, niin silti ei tarvinnut lisätä toisen tuskia. Mikä mies hän lopultakaan oli sanomaan, miten suuret ne olivat. Eikä hän voinut muuta kuin nousta ja mennä Helmin luo.
"Ei se äskeinen ollut niin pahasti tarkoitettu", sanoi hän lempeästi, "niin että älä siitä välitä".