* * * * *
Niin, se edessä oleva elämä ja mitä siihen kuuluu. Hän ei salaa itseltään, että hän nyt käsittää Ranta-Konkkalan liittyvän sen yhteyteen. Kuta enemmän hän sitä ajattelee ja unohtaa kaiken muun, sitä enemmän hän lämpenee.
Sitten hän tulee eroon. Mitä se oikein on? Pieni muodollisuus ja sen jälkeen lähtö. Mutta se lähdön kalseus. Hyvästellä Saaren isäntä, jonka leuka vavahtaa ja silmät katsovat poispäin, nähdä emännän laaja, tuskallinen katse ja sitten Helmi…
"Ei, perkele", päättää hän. "Menetän järkeni, jos ajattelen enempi."
Sillä rehellisessä mielessään hän ei tule ajatelleeksi, että hän yhtä hyvin voisi jäädä jollekin kaupunkimatkalleen ilman sen enempiä hyvästijättöjä.
XV
Saaren Helmi alkaa tuntea samanlaista tunnetta kuin joskus ennenkin on tuntenut, ja silloin kun hän itse on tietoinen tästä, se häntä kauhistuttaa. Hän koettaa paeta sitä, ottaa osaa toimivaan elämään, olla aktiivinen, ja hän onnistuu siinä joskus, mutta lopultakin se tunne hänet valtaa ylivoimaisena, maahanpainavana ja hervottomaksi tekevänä.
Silloin hän ajattelee, että jos joku nyt tulisi ja sanoisi hänelle: "Helmi, jos sinä katselet elämääsi, niin sinä huomaat, että sinä et ole tuottanut kenellekään onnea etkä iloa, et vanhemmillesi, et Heikille, et Nikolaille etkä lapsellesi. Ja varmaa on, ettet pysty tuottamaankaan. Mutta katso: tuolla on järvi ja järvessä on avanto. Hyppää sinne! Se on siellä kuin sinua varten, vaikkakin Sarvakon kyläläiset hakevat sieltä vetensä, tilava, syvä ja joka suhteessa mallikelpoinen avanto. Sinua muistellaan hellyydellä, joku ehkä muistoasi rakastaakin, lastasi hoidetaan hyvin ja hän saa periä paljon. Niin, ehkäpä joku tekee elämästäsi laulun."
Niin mitä hän silloin tekisi?
Hän avaisi haalistuneet ruiskukansiniset silmänsä, katselisi puhujaa kysyvästi ja kysyisi: "Pitääkö minun hypätä?"