"En minä ymmärrä, mitä se niinsanottu onnettomuus on. Sen vain tiedän, että vielä toista vuotta sitten olin onnellinen. Jos uskaltaisin käyttää sellaista sanaa kuin autuas, niin melkein sanoisin, että olin sitä."
"Voitko selittää, miltä tuo autuus sinusta tuntui?"
"Kysy sitä paremmilta, älä yksinkertaiselta maalaismieheltä. Mutta jotakin sen tapaista se oli, kuin olisin ollut maailmassa Helmin kanssa vain kahden ja kaikki muu olisi lakannut olemasta. Olin, katsos, niin monta vuotta häntä kuin varkain itseltäni ajatellut ja kai haaveillutkin kaikenlaista."
"Ja nyt sinusta tuntuu siltä kuin…?"
"Kuin olisin heitetty yksinäisyyteen ja kuin herkeämättä jotakin etsisin."
"Mitä?"
"Piru, jos minä sen tiedän."
"Helmiä, itseäsi vai jonkun rakkautta?"
Suontaan Heikki nosti katseensa. Koska ja milloin hän oli tänne tullut ja mitä varten? Ah niin, aivan äsken, itsetietoisesti ajanut portista sisään ja kujaa ylös. Siinä oli vain muutamien itsestään tulleitten ajatusten tulos, mielikuvien, joiden vallitessa kaikki muu oli poistettu.
"Ja tämä sinun nykyinen olotilasi, johtuuko se siitä, että sinua on järjestelmällisesti, ehdoin tahdoin petetty?"