* * * * *
Ja nyt Helmi oli kuin kuollut. Hänellä ei ollut syytä pitää edes uhmamieltä niinkuin silloin kun hän kantoi tuota vuoteessa makaavaa lasta. Mikään vaara ei häntä uhannut, hän oli turvallisemmassa asemassa kuin milloinkaan ennen.
Joskus häneen menee vihlovana ajatus, että Heikki rupeaisi rakastamaan jotakuta toista. Se ei saisi vihlaista, mutta se kirvelee kuitenkin. Hän läpikäy mielessään naistuttavansa, ja ajatus pysähtyy Ranta-Konkkalan tyttäreen. Miksikä Heikki on ruvennut siellä käymään? Onko ehkä niin, että hän sieltä on hankkinut itselleen tuon tyynen pidättyväisyyden ja varmuuden? Ei, kyllä se on ollut jo aikaisemminkin, ja vielä tyynempi ja kylmempi lienee hän itse, Helmi, ollut. Hän on itse Heikin kasvattanut. Kuitenkin hän tällä hetkellä tuntee vihaavansa tuota Konkkalan mallikelpoisen ja komean näköistä tytärtä, voi Luoja sentään… Mutta jos hänen on pakko Heikin tähden häntä vaikka rakastaa, niin hän vannoo sen tekevänsä.
"Jumalan tähden, mikä vannoja minä olen!"
Hänen katkonaiset mietteensä käyvät yhä sekavammiksi, ja niin hän vaipuu horroksentapaiseen uneen, valmiina joka hetki havahtumaan. Ja yhä vaalenevalta kevättalven taivaalta katselee häntä kylmä kuu niinkuin sen toimeen kuuluu katsella sekä rauhallisia että niitä, jotka eivät löydä rauhaa.
Yksi on varmaa.
Se, että hän on rakastanut Nikolaita, mutta rakastaa nyt Heikkiä, niinkuin kuolevainen ihminen voi toista rakastaa.
Kuinka hän kuitenkaan voi järkiperäisesti ja uskottavasti selvittää toiselle asiaa, jota ei edes itselleen saa selvitetyksi.
XVI
"Sinä siis väität, ettet ole onneton."