Eikä Saaren Helmin mieleen ollenkaan tule, että hän on katunut, katuu parhaillaankin, minkä ihminen voi, vaan pitää turtunutta mielentilaansa paatumuksena. Ja turtuneisuus johtuu vain siitä, ettei hän ole saanut sitä anteeksiantoa, mitä sydän kaipaa.
* * * * *
Niinpä hän muutamana päivänä sanoo emäntäpiialle tylysti ja kuivasti:
"Isäntä kertoi minulle, että se Sarkan Nikolai olisi haudattu tänne meidän hautausmaahan."
Emäntäpiika huokaa niinkuin asiaan kuuluu.
"Onhan se, on", vastaa hän.
"Ja että sille olisi pystytetty patsas."
"Onhan sekin pystytetty. Sitä oli vähän vaikea syksyllä pystyttääkin, mutta isäntä tahtoi niin."
Kuinka hän voi puhua Nikusta niin kuivasti ja arkipäiväisesti. Hän ei tunne ääntään, kun hän jatkaa:
"Lähdet näyttämään minulle sen haudan."