Hän odottaa vastausta joka hermollaan, hengitystään pidättäen. Ei hän toivo myöntävää mutt'ei kieltävääkään, jotakin vain ylimalkaan. Mitään hän ei ymmärrä, hän on kuin lyöty. Ja Ranta-Konkkalan Aili miettii, kasvot käyvät totisiksi, katse jää luomien alle, rinta nousee ja laskee. Mutta sitten kasvoille nousee hymy ja täyteläisiltä huulilta kuuluu iloisesti:
"E-en, en ainakaan enää."
Silloin Suontaan Heikki raivostuu, hän nousee pystyyn ja lyö nyrkin pöytään, eikä hän ole ulkonaisella tavalla osoittanut vihaansa kuin kerran elämässään, muutamana kohtalokkaana syysaamuna.
"Mitä tämä peli sitten on?" huutaa hän. "Vai oletteko te, perkeleet, kaikki samanlaisia?"
Naisen kasvot eivät värähdäkään. Hiljaisesti ja hyväntahtoisesti hän vastaa:
"Niin kai, sellaisia kai. Niin ettet pidä tätä mielessäsi."
XVII
Helmin tylsät, ajatuksettomat päivät jatkuvat. Mitä heleämmäksi päivät käyvät, sitä turtuneemmaksi käyvät hänen ajatuksensa. Joskus hän koettaa saada otteen itseensä, mutta kun hän sen on saamaisillaan, niin hän sen menettääkin.
Näinkö nyt sitten tulee jatkumaan, päivästä päivään, hautaan asti? Eikö hän voi mitään muuta tehdä kuin olla?
Häntä suorastaan peloittaa katsella kevättä ja mitä sen mukana tulee, valoa. Talvi ja pimeys, ne käärivät kaikki ikäänkuin vaippaansa ja antoivat jonkinlaista turvallisuutta; kevät, keväinen valo ja keväiset, repivät ahavat, ne taas räiensivät kaiken, tekivät kaiken koko maailman nähtäväksi.