Aamun sarastaessa oli hän saanut kokoon seuraavat avuttomat rivit:
"Olen sinua rakastanut ja rakastan vieläkin. Mutta en voi tulla luoksesi. Syy siihen ei ole sinussa, vaan minussa.
Heikki."
Mutta kun aamun hämärä vaihtuu valkeudeksi, jättää hän kirjeensä panematta postiin.
XIX
Kuluu päivä, kuluu toinen, ja keväinen aurinko paistaa.
Mutta Suontaan Heikkiä, tätä Saaren nuorta isäntää, ei kuulu kotiin.
Saaren vanhaisäntä katsoo emäntäänsä ja emäntä katsoo isäntään, mutta kumpainenkaan ei sano mitään. Kumpikin vain ajattelee itseksensä: "Selvää. Tämähän tästä täytyi tulla." Ja kumpainenkin syyttää itseänsä.
Eikö Helmi ole alakuloinen, eikö hän itke? Ei, ensimmäisenä päivänä hän on kalpea ja näyttää vanhenneen vuosia, mutta toisena päivänä hän nostaa päänsä ja hänen kasvoillaan on melkein kuin kajastusta onnesta. Ja kolmantena päivänä hän menee tupaan ja sanoo rauhallisesti:
"Valjastakaa!"