"Sinua! Eikö sinua ole jo tarpeeksi syytetty ja etkö ole jo tarpeeksi kärsinyt."
"Ellei minulla olisi ollut mitä on ollut, niin et sinä olisi uhitellut itseäsi tuollaisiin kiusauksiin."
Tällaista puhetta ei Suontaan Heikki varsin ymmärrä. Ei hän myöskään ymmärrä sitä, että tällaisia teitä päästään selvyyteen ja kirkkauteen. Hän vain näkee, kuinka Helmin kyyneleet kasvavat täydeksi itkuksi, ja tuntee, miten käsivarret kiertyvät yhä kiinteämmin hänen kaulansa ympärille, ja sanomaton onnen tunne täyttää hänen mielensä.
"Anna anteeksi", kuiskaa hän. "Tästedes minä olen sinulle oikein hyvä, niin hyvä kuin voin."
"Ethän sinä minulle ole koskaan paha ollutkaan, niinkuin olisin ansainnut. Ja tämäkin on minun sinulta anteeksi pyydettävä. Voi, Heikki, minulla on sinulle niin paljon selvittämistä, sellaista, joka nyt vasta on itsellenikin selvinnyt."
Suontaan Heikki nousee seisomaan, tarttuu Helmiä olkapäihin ja katsoo häntä lujasti silmiin.
"Sinä lupasit kerran muistuttaa minua siitä kun sanoin vieväni sinut vaikka toisen sylistä", sanoi hän, "etkä kuitenkaan ole muistuttanut, vaan kärsinyt. Tarvitsenko sen enempiä selityksiä! Mutta anna sinä minulle anteeksi."
"Pitäisihän sinun tietää se, etten muuta voi vaikka tahtoisinkin. Voi, Heikki, rakasta minua tällaisena, vain tavallisena, puutteellisena ihmisenä."
* * * * *
Siinä on kyyneliä ja huokauksia, mutta kyynelten takaa näkyy hymy, joka antaa aavistuksen kirkkaudesta ja hiljaisesta, valoisasta onnesta.