"Mutta sinun on vaikea minua katsella. Niinhän?"
"Ei, sitä se ei ole."
Nyt Suontaan Heikki nostaa katseensa. Eikä Helmi ole koskaan nähnyt siinä niin tuskaista ilmettä.
"Katsos", jatkaa Heikki taas. "Se on ihminen tällainen. Nyt en minä olisi missään niin mielelläni kuin sinun luonasi. Mutta nyt en minä enää voi."
Sanat soivat Helmin korvissa kuin musiikki, mutta silmät pysyvät himmeinä. Hänellä on aavistus, vaikk'ei varmuutta, jostakin tapahtuneesta. Ja tämä on omaatuntoa ja kunniantuntoa. Mutta keneen tämä etupäässä kohdistuu? Eikä Helmi voi kysellä. Ei hän myöskään ole anteeksiantajan asemassa.
"Minä kirjoitin sinulle", sanoo Heikki taas, "mutta se taisi jäädä lähettämättä. Tässä se olisi."
Kirje vapisee Helmin kädessä kauan aikaa. Mutta viimein hän avaa. Ja nyt hän saa varmuuden siitä, mistä on kysymys. Hänen sydäntään pakahduttaa, hän on kauan aikaa vaiti, mutta sitten nousevat silmiin kyyneleet ja ahdistava tunne muuttuu vapahduttavaksi.
"Älä siitä itseäsi syytä", sanoo hän hiljaa ja laskee kätensä miehen olalle.
"Ketä sitten?" kysyy Suontaan Heikki oudosti.
"Syytä vaikka minua."