Riemu on raikkunut ympäri maan.
Kesä on tullut! — näin huudahdellaan.
Kesä on koittanut kukkasineen!
Talvi on poistunut pakkasineen!
Ulos käy Suometar — tähystelee.
Missä se kesä? — hän tiedustelee.
Onneni kesäkö tullut jo ois?
Talviko tuima ois paennut pois?
Luuletkos jo kesän tulleen,
juhannuksen joutuneen,
auringon jo vallan saaneen,
hyyt ja hallat poistuneen?
Viel' on tuimat takatalvet,
aamuhallat ankarat.
Vielä viimat, vihaiset käy,
purren hennot orahat.
Vast' on onnen kevät sulla,
valon kevät varhainen,
vast' on kirkas, mutta kylmä
aamuhetki aikainen.
Suometar istuvi murheissaan
hylkynä omassa talossaan,
almuista elävi lapsineen
vierasten saadessa kyllikseen.
Louhi se kassoja hallitsee,
aittojen avaimet vallitsee.
Suometar syrjästä katsoo vaan,
tavaroistansa kun herkkuillaan.
Lieden kun lämpimän äärehen
pyrkivi hänkin, niin ärjyen
soppehen kolkkohon käsketään
pilkkaansa ääneti kärsimään.
Suometar, kärsi viel' hetkinen!
Lapsesi huomaavat vääryyden.
Perintöänsä he valvomaan
nousevat, — sortoas kostamaan!
Lapset Suomettaren kuulkaa,
kuulkaa poiat, tyttäret!
Läheltä ja kaukaa tulkaa —
meill' on aimo aikehet!