Niin on kuin aukeaisi
tuo taivas kaukainen,
ihailla silmä saisi
iloja taivaisten,
kuin siivet enkelitten
loistavitten
taivaalla välkähtäis,
ja laulu lumoovainen,
ihanainen
ylhäältä helkähtäis!
Taivas.
(Mukaelma Saksasta.)
Kun korkea tuo taivas lie?
Sen sanon kernahasti:
Jos linnun siivet saisit sie
lentääkseis liukkahasti
ja yhä, yhä ylös päin
taivaalle kiiruhtaisit
ja viimein tähden kirkkaan näin
kiitäissäs' saavuttaisit,
kysyisit enkeliltä sie:
"Kuin korkea tuo taivas lie?"
Hän vannaan vastais hämillään:
"En, lapsein, tiedä itsekkään.
Vaan lennä tuohon tähtehen,
se ehkä voisi tietää sen".
On — ei siis mitään kiireen pulmaa —
vaan satatuhatta peninkulmaa.
Mut tähteen tuohon tultuais
se samaa sulle vakuuttais;
ja lentäisitkö kiiruhtain
tähdestä tähteen aina vain —
ei kukaan sitä tietää voisi,
sun kyselysi turhaa oisi:
"Tuo taivas kuin lie korkea?"
Sen tietää yksin — Jumala!
Muutos.
Muinoin kaikki kaunokaiset
mielestäin ol' yhdenlaiset:
Armahat ja rakkahat.
Niin ei nyt —
kylmennyt
on sydän, silmäin sokeat.
Laura vaan
nauramaan
suuni saa ja sydämeni hehkumaan.
Turvaton.
Taivan tähti yksin hellin silmäyksin mua katselee, neuvon sanat armaat, varoitukset varmat tuuli kuiskailee.
Aamunkoi se mulle lausuu sorretulle hyvän huomenen, iltarusko suopi, hymyellen luopi viime katsehen.
Enpä vaikerrellen kulje, kujerrellen sentään polkujain. Toivon tähti hohtaa Sepä mua johtaa kilvoituksissain!