Taivahasta enkel' lensi
kirkas, valkosiipinen.
Hänen kanssaan Ilma ensi,
kirkas hänkin, taivaasen.
Siin' on pieni ruumis rukka
valju maahan vaipunut,
niinkuin arka orvonkukka
myrskysäässä murtunut.
Impi.
Aurinko nousi korkealle
sinitaivahalle.
Niityt ne loisti kullassansa,
kukkaverhossansa.
Impi se tuomistossa astui,
punaposket kastui,
kastuivat immen kyynelistä
taajaan vieryvistä.
"Miksikä itket, impi rukka,
suret kaunokukka?
Riemuhan kaikkialla kaikuu,
iloäänet raikuu."
"Tuotapa itken, tuost' on huoli:
Isä multa kuoli,
kuolipa armas äitiseni —
siitä kyyneleni!"
"Oisiko valtavanhempasi
kuolleet armahasi,
itkisit heitä kalmistossa,
kirkon koivikossa."
"Kuolipa armas veikko multa,
kuoli sisko kulta.
Siksipä täällä astuskelen,
heitä kaipaelen."
"Oisiko kuollut veikkosesi,
sulosiskosesi,
etpä sä itkisi näin heitä,
kätkein kyyneleitä.