Siitäpä tiedän, siitä arvaan
syyt tuon kaihon karvaan:
Kuollutpa onkin sulho sulta,
kuollut armas kulta!"
Impi se nuori mättähälle
vaipui vehreälle.
Kyynelten virrat kuumat kieri,
viljemmältä vieri.
Eräs virkamies.
On meillä virkamies! — tuo yksikö, vaan lienee? Hän palkakseen, kentiesi, kuin suuret summat vienee.
Hän maaten viettää yötä
ja syöden, juoden päivää.
Voi, onpa siinä työtä,
jos väsyttääkin räivää!
Hän kansanmies on hyvä —
ei kuule kansan mieltä!
On kielitaitona' syvä —
ei taida kansan kieltä!
On hermostonsa arka.
Jos "kansallista" vaan
hän aavistaa — mies parka
jo pyörtyy helpointaan!
Hän muistopatsaitansa
eläissään nähdä saapi.
Sen aina seurassansa
sylissään kuljettaapi.
Kun mainetyönsä karttuu,
niin muistopatsaskin,
tuo vatsa, aina varttuu,
kuin vuori uhkein.
Hän pääsi kuormastansa,
jo päättyi ikä kulta.
Hän nukkuu vaivoistansa,
jo lienee maa ja multa.