Tuon muistopatsahansa vei hautaan seurassaan, ja kiittämätön kansa ei häntä muistakaan.
Suomen kansakoulukartta 1882.
Sain Kalenterin kauniskantisen, sain joululahjaks' sen. Sit' ihaellen käännän, katselen ja luen ahmien. Jo luku luistain puolikirjaan ehti. vaan tuossa, kas — on kummallinen lehti!
On lehti täynnä mustaa, mustaa vaan —
nimeksi valkeaa!
Kuin kansakoulukartta Suomenmaan
noin mustaa rakastaa?
Pois murhepuku tuo — on juhla joulun!
Pois tuo, vaikk' ootkin kartta — kansakoulun!
Vaan puvustaan ei taivu luopumaan
tuo uppiniskainen.
Se vaippaansa ei vaihda valkeaan,
jos kuinka käskenen.
On syynsä sillä olla murheissansa,
muut kuinka riemuinneekin joulunansa.
Myös minäkään — se täytyy tunnustaa —
en riemuita nyt voi.
Noin synkkä vielä armas synnyinmaa.
Se murheen mulle toi.
Mut jouluriemuihin tuo murhe haihtuu.
Ja Suomen yö se päivään viimein vaihtuu.
Wäinöläisten maa.
Ja Pohjantähti kerran kohtas' Aamun koin: "Miks' hehkuu poskipääsi joka aamu noin, ikäänkuin posket jalon nuorukaisen hohtaa, kun sattumalta immen ihanimman kohtaa?"
Näin innostuen tuohon lausui Aamunkoi: "En punastumatta mä suinkaan olla voi, en tyvenillä mielin ihaella saata lumoovan ihanaista sulo Suomenmaata!
Oi, itämeren tytär, Wäinöläisten maa! Maanpallon kaikki maat mun silmän' nähdä saa. Ja sinuun joka päivä niitä vertaelen, vaan vertaistasi turhaan niistä etsiskelen!"