Lintuselle.
Sun luoksesi lintunen pieni on laulusi johtanut tieni, ah, laulaos vaan! Taas kaihojen kalvama rinta juo loihtua lohdullisinta, kun kuulla sun saan.
Sä kiittelet taivahan luojaa, hyvyyksien kaikkien suojaa ja suojelijaa, ja siitäpä toivoa uutta ja riemua, rauhallisuutta mun rintani saa.
Henrik Gabriel Porthan.
[Lausuttu Jyväskylän seminarin Porthan-julilassa 8.11.1878.]
Kauan astui armas Suomen kansa tietä synkkää, valotonta varsin, pimeöitä kulki polkuloita, alkua ei tietänynnä tiensä, määrää matkansa ei tuntenunna. Kauan kaihess' oli kansa Wäinön, urosheimo unhotuksiin jäänyt, itse tuntenut ei itseänsä, ei käsittänyt kuin vennon vieras usein anasteli mainetyöt sen, omisteli kunnian sen kuulun, kielenkin sorean sorrutteli. Suku Suomen kuolon teillä kulki, kadotustaan kohden riensi armas, yöhön synkkään vaipua ol' aivan. Mutta niinkuin nääntyneelle hoiva, eksyneelle tienopas ja niinkuin erämaalla yössä kulkevalle aamunkoitto armas jouduttaikse, niin myös sulle, Suomen kansa kallis, tähti koin on koitti loistavainen, aamurusko kasvojansa nosti, valkeni valoinen päivä vihdoin.
Ken se hoiva, tienopas lie ollut, kuka aamurusko, ken se tähti?
Porthan, Henrik Gabriel se armas, Keski-Suomen lapsi syntyjänsä, hänpä kansan nukkuvan herätti, siihen puhui hengen hehkuvaisen, päivän saatti Pohjolan perille. Nimet kuuluisimmat mainitaanko, kerrotaanko mainetyöt jaloimmat, ansiot urosten lausutaanko, sijan totta siinä saapi Porthan, sijan toisen, ellei ensimmäisen. Totta on: Ei voittanunna Porthan kuuluansa tappotantereilla, mainettansa miekan tutkaimella, arvoaan ei asein ansainnunna. Mutta miehevyyttä eipä toki tarvittane tappeluissa yksin, kuntoisuutta kuolon ahtehilla; miestä tarvitahan, missä suinkin suurta, loistavaa ken luoda mielii, muiston arvoista ken tehdä aikoo. —
Suurta, ylevää mit' tuotti Porthan, mitä toimitteli muiston syytä?
Yö jo peitti meiltä muinaisuuden, unho varjosi jo entis-aikaa. Astui silloin auttajaksi Porthan, mies tuo jalo joutui johtajaksi, matkusteli hengen mahdillansa, sielun siivin etähälle ehti, tunkeusi aikoin tuonoisihin. Todet totisetpa sieltä tuotti, valehettomat vakaiset löysi, tosineemme taatoksi hän nousi — hän on Suomen Historian isä. Hänen, armahaisen, toimistaanpa järvein tuhansien maasta tästä, synnyinmaastamme niin suloisesta vieri viestit maille vierahille: kaikui kaskut maille kaukaisille, kansasta, mi talven hyisen maassa sekä maassa heltehen kesäisen kätkee sydämessään elon, lemmen, riemut, murheet laulaa lauluissansa, runoin kertoo isäins' urotöitä. — Kosken perkaaja ol' Porthan, hänpä senkin puhkoi purosen, mi ensin vieri vienoisena ojasena, joeksi jo joutui voimakkaaksi, vihdoin virtana jalona juoksi, kuohuu koskena nyt maltitonna, murtain kaikki esteet edestänsä — se on koski kansallisuutemme, suuri suomalaisuuden Imatra.