Kauan on jo poissa ollut Porthan, elävitten mailta mennyt on hän, Tuonen tuville on matkaellut; mutta viel' on henkensä hereillä, muisto Porthanin ei kuole koskaan suremast' ei Suomi lakkaa häntä, ikävöimmästä ei isää moista, kaipaamasta miestä kallistansa.
Elokuun ilta.
Elokuun oli ilta armas, päivä laskihe läntehen, linnut laaksossa laulelivat, torvet kaikuivat paimenten.
Kukkarannalle unelmiinsa
neitonen oli vaipunut,
kastehelmiä hiuksiinsa
hienosiin oli tiukkunut.
Pitkin pintaa lammin tyynen
poika souteli purressaan,
vuoroin vait oli nuorukainen,
vuoroin loihe hän laulamaan.
Eipä soutanut edemmäksi,
seista antoi hän venosen;
muuttui laulu vaan hellemmäksi —
liekö nähnyt hän neitosen?
Luonto nukkui — jo illan kuuhut hopeoitsevi maailmaa. Vielä soutaja immeltänsä tuhat ottaavi suudelmaa.
Puolueoloistamme.
Liperaalit — heistä viis! — Roskat kuivat varisevat. Viikingit — se hyv' on niis — he kuin yks mies taistelevat. Kansalliset — ties sen hiis. miks he toistaan raatelevat!
Miks, kuin midianien,
miekkaan kuolla ystäväinsä
täytyis miesten uljasten
kesken töinsä, tehtäväinsä?
Ken loi kiistan tyhmän sen?
Veljet, tää tok' ei käy päinsä!