Ja hääväki soitellen soutaa sen salmia riemullinen. Mies nuori se neitosen noutaa, vie myötänsä morsiamen. Jo ammoin on aaltojen mahti masentunut hyrskehinen, veen helmahan vallaton Ahti on vaipunut hiljaisehen.
Miksi en laulaisi minäkin.
Nuo lintuset pienet ne laulaa vaan ja riemuinen heillä on mieli, ja tulkita helliä tunteitaan on taitava, kerkeä kieli. Heill' lauluja riittää, he luojaansa kiittää ja onnensa kylläisen heelmiä niittää.
Niin, miks'enpä laulaisi minäkin, kun luonan' on lempeä kulta? On pesä ja poikaset mullakin ja rinnassa lemmen on tulta. On Suomeni salo suur', ihana, jalo ja siellä mun ympäröi vapaus, valo!
Oi, lintuni, lintuni laulelkaa, jos minäkin luontonne saisin, jos huoleni voisin mä unhottaa ja rintani riemastuttaisin! Ehk' onnea oisi, mi lauluja loisi ja rintahan rauhaa, sointua soisi.
Sureva.
Kosken immet ilkkuellen viskelevät valkovaippojaan, rannikolla riemuellen rehkiilevät ilkitoimissaan. Iltapaiste kultaileepi laakson kukkamaisemaa, tyyni rauha vallitseepi, koski huima pauhajaa.
Virratarten viettäessä ilkamoiden ilta-aikojaan, rannalla on itkemässä vaikeroiden impi huoliaan. Kosken immet sulhon ovat vietellehet virtahan, siit' on hällä huolet kovat, siitä itkut ainian.
Surevalle lohdutusta rastahainen laulaa oksaltaan; Miksi kannat kaipausta kaunokainen karvast' aina vaan? Sulholoita impi moinen valikoiden aina saa, huolen haavat aika toinen, onnekkaampi parantaa.
— Ken noin säälimättä haastaa, kehotuksen lausuu mokoman? Kurjalta näin riistää, raastaa lohdutuksen viime pisaran! Kenehen mä vaihettaisin kuvan armaan ainoan! Hänet noin vaan unhottaisin! — itsen' ennen unhotan!