Näin hän virkkoi, päivän valon silmissänsä tunsi sammuvan. Kosken kivellä hän jalon ystävänsä näki istuvan. Poispa huolihunnun heitti, läksi uimaan uhmaten. läks' aallot immen peitti — harhanäky petti sen!
Uneksija.
Kas kuinka autuana vaan tuoss' immyt uinahtaa, on kultakutrit valloillaan ja posket ruskottaa.
Kas, kuinka ruususuukkonen
hymyillen muiskahtaa,
ja nimen kuinka hentosen
nuo huulet kuiskahtaa.
Hän sulholtaan sai suutelon, oi, toisen saanut ois, vaan heräsi — voi onneton! Unelma haihtui pois!
Äänet kaivatun.
Istuin kukkakunnahalla, mietin, haaveksin; luonnon riemu kaikkialla kaikui korvihin.
Pääskyn, peipon, kiurun kiltin
riemulaulut soi,
laitumella paimenpiltin
huilu huminoi.
Äänet armahammat noita
herättävät mun —
ne on armaan lauleloita,
ääntä kaivatun.
Vait kuin muut ois' — ääntä kuulen yksin Annikkeen. Laakson taivahaksi luulen mulle muuttuneen.