Arvid (erikseen). Tämä sekaantuu vielä enemmän (kovaa). Neitiseni, suuri onnettomuus on minua kohdannut, siitä kun viimein sain sen kunnian olla teidän läheisyydessänne… Minä putosin hevosen seljästä… putosin päälleni ja sen onnettomuuden jälestä, ikävä kyllä, olen kadottanut kuuloni.
Engla. Voi nuori mies parka!
Arvid. Minä en kuule, se on totta, minä en kuule mitä henkilöt, joista en välitä, puhuvat, mutta minä luulen kyllä kuulevani teitä, neitiseni, teitä, jonka muisto on ijäksi jäänyt sydämeeni. Minun silmäni, jotka ihastuksella tutkivat teidän kauniita kasvojanne, kyllä ymmärtävät teitä… Oi, puhukaa neitiseni, puhukaa!… Minä kyllä kuulen teitä.
Engla (liikutettuna). Todellakin?
Arvid. Ettekö sanonut "todellakin?"
Engla. Sanoin.
Arvia. Minä ymmärsin sen, teidän huulienne liikkeistä.
Petter. Kuulkaapas tuota… Hän kuuntelee silmillään!
Arvid (erikseen). Mene hiiteen.
Petter (keskellä näyttämöä). Se oli sattumus… se oli sattumus!