Tarkia. Petter (tulee peräovesta, pudottaa sisään tullessaan kukkamaljan, joka hänellä on kädessään, ja joka kolisten menee rikki).
Tarkia. (Kääntymättä). Petter!
(Jatkaa lukemistaan ja istuutuu pöydän luokse).
Petter (osoittaen Tarkiaa). Hän ei kuullut mitään… niin se on aina… oikein on hauska tässä talossa särkeä jos jotakin, sillä hän ei kuule mitään… Mutta enpä minä juuri välitäkään.
Tarkia (huutaa lukiessaan). Petter!
Petter (kokoaa palaset). Minä en välitä hänestä ensinkään… Päinvastoin, minä kohtelen häntä aivan kuin olisin yksin huoneessa.
Tarkia (niinkuin ennen). Petter!
Petter. Niin, huuda sinä vain, minä en kuitenkaan vastaa ennenkuin olen koonnut ylös kaikki nämät (heittää palaset ikkunasta). Kas niin!
Tarkia (nousee). Petter! Saanpa luvan itse mennä häntä hakemaan… (huomaa hänen ikkunan luona, huutaa hänen korvaansa). Petter!
Petter (säikähtäen). Vieköön sinut piru, sinä tolvana!