Nell oli tullut entisiin voimiinsa. Hänen silmänsä voivat tästä lähtien kestää kirkasta päivän valoa ja hänen keuhkonsa voivat syvään hengittää elähyttävää, terveellistä ilmaa. Puiden vihannuus, kasvien vaihtelevat värit, heloittavan sininen taivas olivat näyttäneet hänelle kaikki vedenkaaren värit.
Juna, johon huvimatkailijat astuivat General-Railwayn pysäyspaikalla, vei heidät Glasgowiin. Siellä voivat he viimeiseltä Clyden poikki tehdyltä sillalta ihmetellä vilkasta laivaliikettä joella. Sen jälkeen olivat he yötä Comrien Royal Hotellissa.
Seuraavana päivänä oli Edinburg-Glasgowin rautatie pikaan vievä heidät
Dumbartonin ohi Ballochiin Lomondjärven eteläpäähän.
"Tämä on Rob Royn ja Fergus Mac Gregorin maa", huudahti James Starr, "jota Walter Scott niin runolliseksi on ylistellyt. Sinä et tunne sitä, Jack?"
"Tunnen sen ainoastaan hänen runoistaan hra Starr", vastasi Jack Ryan, "ja kun maasta sillä tavoin runoillaan, täytyy sen olla ihanan".
"Niin se onkin", sanoi insinööri, "ja meidän herttaisella Nellillä tulee olemaan siitä mitä suloisimpia muistoja!"
"Kun on sellainen opas, kuin te, hra Starr", virkkoi Harry, "niin on matkasta kaksinkertainen hyöty, sillä te kerrotte matkalla meille maan histooriaa".
"Sen teen, Harry", vastasi insinööri, "sikäli kuin muistini sallii, mutta sillä ehdolla kumminkin, että iloinen Jack on minua auttava. Kun minä väsyn kertomiseen, niin hän laulaa".
"Sitä ei vaan tarvitse sanoa minulle kahdesti", virkkoi Jack ja lauloi säveleen ikäänkuin näytteeksi oivallisesta taidostaan.
Juna kulki Dumbartonin sivutse, jonka unionisopimuksen mukaan aina lujasti varustettu linna sijaitsi luonnon ihanalla paikalla suuren pasalttikallion kahdella huipulla.