Se oli viimeinen "katuja" Dochartin kaivoksessa.
Simo Ford oli, ennenkuin varolamppu keksittiin, tuntenut tämän miehen, joka oman henkensä vaaralla joka päivä kulki pienempiä kaasuräjähdyksiä toimeen panemassa. Hän oli nähnyt tämän oudon olennon käyskelevän kaivoksessa äärettömän suuri tunturipöllö aina seurassaan, joka häntä auttoi vaarallisessa toimessaan vieden palavan sydämen niihin kohtiin, joihin Silfax ei ulottunut kädellään. Eräänä päivänä oli tämä ukko kadonnut ja samalla pienonen, kaivoksessa syntynyt lapsi, jolla ei ollut muita omaisia paitsi häntä, isänisäänsä. Tämä lapsi oli silminnähtävästi Nell. Tämä tapahtui 15 vuotta sitten, ja siitä asti olivat siis nämä molemmat eläneet jossakin salaisessa syvyydessä aina siihen päivään asti, jolloin Harry pelasti Nellin.
Vanha kaivosmestari, joka samalla tunsi sekä sääliä että vihaa, kertoi insinöörille ja pojalleen mitä nimi Silfax oli hänelle ilmaissut.
Koko asema oli nyt selvä. Silfax oli se salaperäinen olento, jota niin kauan oli etsitty Uuden Aberfoylen syvyyksissä.
"Te tunnette siis hänet?" kysyi insinööri Simolta.
"Tunsin hänet vallan hyvin", vastasi kaivosmestari. "Mies pöllön kanssa! Hän ei silloinkaan enään ollut nuori; hän on varmaan 15 tai 20 vuotta minua vanhempi. Hän oli jonkunlainen villi ihminen, joka ei voinut viihtyä kenenkään seurassa, mies, jonka ei arveltu pelkäävän vettä eikä tulta. Hän oli omasta halustaan valinnut katujan toimen, johonka harvat olivat halulliset. Tuo vaarallinen työ olikin vaikuttanut häiritseväisesti hänen ajatuskykyynsä. Hänen sanottiin olevan ilkeän, mutta hän oli kentiesi ainoastaan hupsu. Hänellä oli tavattomat ruumiin voimat. Hiilikaivokset tunsi hän paremmin kuin kukaan muu — ainakin ihan yhtä hyvin kuin minä. Luulin hänen kuolleen jo monta vuotta sitten".
"Mutta", jatkoi James Starr, "mitä hän tarkoittaa sanoilla: 'Sinä olet varastanut minulta meidän vanhan hiilialueemme viimeiset hiilikerrokset?'"
"Ah", vastasi Simo Ford, "Silfax, jonka aivot, niinkuin sanoin, aina olivat olleet sekavat, väitti kauan aikaa olevansa vanhan Aberfoylen omistaja. Hänen mielensä kävikin rajummaksi, väkivaltaisemmaksi, sikäli kuin Dochartin kaivos — hänen kaivoksensa! — tyhjentyi. Hänen mielestään jokainen kaivoskuokan isku kiskoi sisälmykset hänen omasta ruumiistansa!… Sinä muistat kai sen, Madge?"
"Muistan, Simo", vastasi vanha Skotlannitar.
"Tämä muistuu nyt mieleeni, nähtyäni Silfaxin nimen tuossa ovella", jatkoi Simo Ford; "mutta, sen sanon vielä kerran, minä luulin hänen kuolleeksi, enkä voinut ajatellakaan, että tuo ilkeä olento, jota niin kiivaasti olemme ajaneet takaa, olisi Dochartin kaivoksen vanha katuja".