"Nyt on kaikki selvää", virkkoi James Starr. "Sattumuksesta on Silfax löytänyt uuden hiilialueen. Hulluudessaan on hän ruvennut sen puolustajaksi. Asuen kaivoksessa, jossa hän käyskenteli ympäri yöt päivät, on hän tullut teidän salaisuutenne perille, Simo, sekä saanut tietää, että te kutsuitte minut kiireimmiten luoksenne. Siitä hänen kirjeensä, joka oli vastakkainen teidän kirjeellänne; siitä minun tuloni jälkeen Harrya kohti viskattu kalliolohkare ja hävitetyt tikapuut Jarowin aukossa; siitä rakojen tukkeeminen uuden hiilikerroksen seinässä; siitä vihdoinkin meidän salpautumisemme, ja sitten vapautumisemme Nellin avulla, joka varmaankin tapahtui Silfaxin tietämättä, tahtomatta".
"Niinpä niin, niin on varmaankin tapahtunut, hra Starr", sanoi Simo
Ford. "Vanha katuja on epäilemättä täydelleen hullu".
"Sitä parempi", arveli Madge.
"Enpä sitä uskoisi", sanoi James Starr päätään pudistaen, "sillä hänen hulluutensa on nähtävästi varsin hirvittävää laatua. Ah, minä ymmärrän hyvin, ett'ei Nell voi ilman kauhistuksetta ajatella häntä, ja käsitän myöskin hänen ei tahtoneen antaa vanhusta ilmi. Mitä surullisia vuosia hän onkaan viettänyt sen miehen luona".
"Todellakin surullisia!" sanoi Simo Ford, "tämän raivoisan miehen ja hänen pöllönsä parissa, joka ei ole vähemmin raivoisa kuin hän itse. Sillä selvää on, että lintu myöskin vielä on elossa. Se ei voinut olla mikään muu paitsi hänen pöllönsä, joka sammutti meidän lamppumme, ja joka hakkasi poikki köyden, jonka nojassa Harry ja Nell häilyivät ammottavan syvyyden ylitse…"
"Ja minä ymmärrän", sanoi Madge, "että tieto hänen lapsenlapsensa aiotusta avioliitosta meidän poikamme kanssa näkyy vielä enemmän katkeroittaneen hänen mielensä ja tehnyt hänen raivonsa monta vertaa suuremmaksi".
"Nellin yhdistys sen miehen pojan kanssa, jota hän syyttää itseltään varastaneen Aberfoylen viimeiset hiilikerrokset on luonnollisesti kiihoittanut hänen vimmaansa korkeimmilleen", lisäsi Simo Ford.
"Mutta hänen täytyy suostua siihen yhdistykseen", huudahti Harry. "Niin vieras kun onkin tavalliselle ihmiselämälle, täytyy hänen kumminkin lopuksi myöntää, että Nellin uusi elämä on parempi sitä, mitä hän antoi hänen viettää tuolla pimeässä syvyydessä! Herra Starr, minä olen varma siitä, että jos vaan voisimme saada hänet käsiimme, niin kyllä meidän onnistuisi saada hänet toisille ajatuksille…"
"Hullun ajatuksia ei muuteta, Harry parka", vastasi insinööri. "Tosin on parempi tuntea vihollisensa, kuin olla häntä tuntematta; mutta kaikki ei ole sillä hyvä, että nyt tiedämme, kuka hän on. Olkaamme varoillamme, hyvät ystävät, ja ensi aluksi täytyy meidän puhua Nellin kanssa. Meidän täytyy! Hän on huomaava, ett'ei hänen vaitiolonsa tästä lähtien enää ole oikeutettu. Itse vanhuksenkin tähden on paras, että hän ei enää ole vaiti. Vanhukselle on yhtä tärkeätä kuin meillekin, että me voimme estää hänen hirveät aikeensa".
"Herra Starr", sanoi Harry, "en epäile Nellin nyt itsestään puhuvan teidän kysymättännekin. Te tiedätte nyt hänen omantunnon ja velvollisuuden pakoittamana tähän asti vaienneen. Omatunto ja velvollisuus pakoittavat häntä nyt puhumaan, niin pian kuin tahdotte. Äiti teki oikein viedessä hänet takaisin hänen huoneesensa. Hän tarvitsee todella toipua, mutta minä lähden hänen luoksensa…"