"Se ei ole tarpeellista, Harry", sanoi lujalla ja selvällä äänellä nuori tyttö, joka samassa astui perhetupaan.
Nell oli kalpea. Hänen silmänsä ilmaisivat, kuinka paljon hän oli itkenyt; mutta selvälleen näkyi, että hän oli päättänyt tehdä, mitä velvollisuus häneltä vaatii.
"Nell!" huudahti Harry kiiruhtaen nuorelle tytölle vastaan.
"Harry", vastasi Nell, ja pidätti viittauksella sulhoansa lähestymästä, "sinun vanhempiesi ja sinun tulee tänään saada tietää kaikki. Ja teidänkin, herra Starr, tulee tietää kaikki, mikä koskee lasta, jonka te tuntemattomana olette ottaneet huostaanne, ja jonka Harry kovaksi onneksi on pelastanut syvyydestä".
"Nell!" huudahti Harry.
"Anna Nellin puhua", sanoi James Starr, käskien Harryn olla vaiti.
"Minä olen vanhan Silfaxin lapsenlapsi", jatkoi Nell. "En ole milloinkaan tuntenut äitiä, ennenkuin tämän katoksen alle astuin", lisäsi hän lempeästi katsoen Madgea.
"Ja siunattu olkoon se päivä, tyttäreni!" vastasi vanha Skotlannitar.
"En ole milloinkaan tuntenut isää, ennen sitä päivää, jolloin tapasin Simo Fordin", jatkoi Nell, "enkä ystävää, ennenkuin Harry tarttui minun käteeni! Viisitoista vuotta olen elänyt yksin vaarini kanssa kaivoksen salaisimmissa sopukoissa. Hänen kanssansa, ja se oli kauheata. Hänen kauttansa, olisi oikeammin sanottu. Tuskinpa häntä näin. Kun hän hävisi vanhasta Aberfoylesta, siirtyi hän näihin luoliin, joita ei kukaan muu kuin hän tuntenut. Hän oli tavallaan hyvä minua kohtaan, vaikka hän minussa herätti kauhistusta. Elatuksekseni sain, mitä hän vaan voi käsiinsä saada ulkopuolella kaivosta; minulla on himmeä muisto siitä, että minulla pienenä ollessani oli imettäjänä vuohi, jonka kadottaminen saattoi minut täydelliseen epätoivoon. Kun ukko näki suruni, antoi hän minulle vuohen sijaan toisen eläimen, koiran, niinkuin hän sitä nimitti: Mutta se oli pahaksi onneksi iloinen koira. Se haukkui. Ukko ei rakastanut iloisuutta. Hän säikähti pienemmästäkin jyskeestä. Eläin parka katosikin melkein heti. Ukolla oli seuranaan muuan ilkeä lintu, pöllö, jota minä alussa kauhistuin: mutta vaikka se minulle oli hyvinkin vastenmielinen, rupesi se kuitenkin minun ystäväkseni, ja niin tuli meistä viimein ystävykset. Se totteli minua paremmin kuin isäntäänsä, ja tämä teki minut levottomaksi hänen tähtensä. Ukko oli mustasukkainen. Pöllö, ja minä piilimme niin hyvin kuin taisimme ollaksemme yhdessä. Me huomasimme tämän tarpeelliseksi… Mutta minä puhun liian paljon itsestäni… Teistähän puhe on…"
"Ei, tyttöseni", vastasi James Starr. "Kerro sinä vaan, niinkuin mielesi tekee".