"Isoisäni", jatkoi Nell, "oli aina karsain silmin katsonut teitä, naapuriansa hiilikaivoksessa. Mutta ei häneltä suinkaan tilaa puuttunut. Hän valitsi lymypaikkansa kaukana, hyvin kaukana teistä. Mutta tieto, että te olitte siellä, oli hänelle vastenmielinen. Kun minä häneltä kysyin jotakin ihmisistä tuolla ylhäällä, synkkeni hänen kasvonsa, hän ei vastannut, vaan jäi pitkäksi aikaa ihan mykäksi. Mutta hänen vihansa leimahti ilmituleen huomatessaan, ett'ette tyytyneet vanhaan alueesenne vaan tahtovanne tunkeutua hänen alueelleen. Hän vannoi, että jos teidän onnistuisi päästä uuteen kaivokseen, jota ei tähän asti kukaan paitsi hän tuntenut, teidän olisi kuoleminen. Vaikka hän oli ijäkäs, oli hänellä kumminkin erinomaiset ruumiin voimat, ja hänen uhkauksensa panivat minut vapisemaan teidän ja hänen puolestansa".
"Jatka, Nell!" sanoi Simo Ford nuorelle tytölle, joka oli keskeyttänyt puheensa hetkiseksi ikäänkuin kootaksensa muistoansa.
"Kun isoisä teidän ensimmäisen yrityksenne jälkeen näki teidän astuvan Uuden Aberfoylen käytäviin", jatkoi Nell, "salpasi hän aukon, tehden siten uuden hiilialueen teidän vankilaksenne. Tunsin teitä ainoastaan haahmuina, joita epäselvästi olin nähnyt pimeässä kaivoksessa; mutta en voinut kestää sitä ajatusta, että kristityt ihmiset kuolisi nälkään näissä maanalaisissa käytävissä, ja minun onnistui, yhä peläten, että ukko sitä huomaisi, pari kertaa hankkia teille vähän vettä ja leipää! Olisin tahtonut viedä teidät sieltä, mutta kovin vaikea oli pettää vanhuksen valppautta. Te olitte kuoleman omat! Jack Ryan tuli seuralaisineen… Jumala tahtoi, että minä sinä päivänä kohtasin heidät. Houkuttelin heidät perässäni teidän luoksenne. Palatessani seisoi vaarini äkkiarvaamatta minun edessäni. Hänen vihan vimmansa minua kohtaan oli kauhea. Luulin kuolevani hänen iskuistaan. Siitä hetkestä oli elämäni tukala. Minun isoisäni ajatus oli peräti sekaantunut. Hän sanoi olevansa pimeyden ja tulen kuningas! Kun hän kuuli teidän työkalujenne kopinan näissä hiilikerroksissa, jotka hän piti ominaan, vimmastui hän ja löi minua raivossaan. Tahdoin paeta. Se oli minulle mahdotonta, niin tarkasti kaitsi hän minua. Vihdoin laskeutui hän kolme kuukautta sitten rajattoman mielettömyyden valtaamana siihen syvyyteen, josta sinä, Harry, löysit minun, ja katosi turhaan kutsuttuaan pöllöä, joka uskollisesti jäi minun luokseni. Kuinka kauan olin siellä? Sitä en tiedä. Sen tiedän vaan, että tunsin olevani kuoleman oman, kun sinä tulit, Harryseni, minua pelastamaan. Mutta, sen tajunnet nyt, vanhan Silfaxin lapsenlapsi ei voi tulla Harry Fordin puolisoksi, sillä hän pyytää tappaa sinua, teitä kaikkia".
"Nell!" huudahti Harry.
"Ei", virkkoi nuori tyttö. "Minun uhraukseni on tehty. Yksi ainoa keino löytyy, joka voi estää teidän perikatonne: että minä jälleen palajan isoisäni luo. Hän uhkaa koko Uutta Aberfoylea!… Hänelle on mahdotonta antaa anteeksi, eikä kukaan voi tietää mihinkä tuumaan koston himo on hänet saattanut. Minun velvollisuuteni on päivän selvä. Olisin kurjin olento maan päällä, jos epäilisin sitä täyttää. Jääkää hyvästi, ja kiitos kaikesta! Te olette opettaneet minua tuntemaan tämän maailman onnea ja iloa! Mitä ikinä tapahtuneekin, muistakaa aina, että minun sydämeni kokonaan on teidän omanne!"
Harry, suurimman tuskan vallassa, ja hänen vanhempansa olivat näitä viimeisiä sanoja kuullessaan hypähtäneet pystyyn.
"Mitä, Nell!" huudahtivat he epätoivoisina, "sinä aiot jättää meidät!"
James Starr sai heidät syrjään arvokkaalla viittauksella, ja astuen
Nellin eteen tarttui hän hänen molempiin käsiinsä.
"Hyvä on, lapsukaiseni!" sanoi hän. "Sinä olet puhunut, niinkuin sinun tuli puhua; mutta kuule nyt meidän vastauksemme. Me emme anna sinun lähteä täältä, ja me pidätämme, jos niiksi käy, sinut täällä väkisin. Luuletko tosiaankin meitä niin kehnoiksi, että ottaisimme vastaan sinun jalomielisen tarjoumuksesi? Silfaxin uhkaukset ovat vaaralliset, se on totta. Mutta ihminen on kaikissa tapauksissa ihminen, ja me olemme varoillamme. Mutta itse Silfaxinkin hyödyksi voit sinä kertoa meille hänen tapojansa sekä sanoa meille, missä hän piilee. Me tahdomme vaan yhtä asiaa: tehdä hänet kykenemättömäksi vahingoittaa meitä ja kentiesi myöskin saada hänet jälleen järjilleen".
"Te tahdotte mahdottomia", vastasi Nell. "Minun isoisäni on joka paikassa ja samalla ei missään. En ole esim. milloinkaan nähnyt hänen nukkuvan. Löydettyään jonkun piilopaikan, jätti hän minut ja katosi. Kun olin tehnyt päätökseni, hra Starr, tiesin jo ennakolta kaikki mitä te voisitte minulle vastata. Uskokaa minua! Yksi ainoa keino on mahdollinen, millä voipi saada vanhuksen luopumaan hankkeistaan, ja se keino on, että minun onnistuu löytää hänet. Hän on näkymätön, mutta itse hän näkee kaikki. Kuinka olisikaan hän voinut saada tietää kaikki teidän salaisimmat ajatuksenne, hra Starrille kirjoitetusta kirjeestä aina Harryn ja minun aiottuun avioliittoon, jos hänellä ei olisi ihmeellinen taito tietää kaikki. Minun vaarini on, minun ymmärtääkseni, henkisessä suhteessa rikaslahjainen mies. Ennen tapahtui, että hän puhui minun kanssani ylevistä asioista. Hän on opettanut minua tuntemaan Jumalaa, ja on pettänyt minun ainoastaan yhdessä asiassa: hän, näette, on uskottanut minua, että kaikki ihmiset ovat viekkaita ja petollisia, ja on tahtonut istuttaa minuun vihaansa ihmissukua kohtaan. Kun Harry toi minut tähän asuntoon, luulitte minun olevan ainoastaan tietämättömän, taitamattoman! Mutta minä vielä lisäksi kammosin kaikkia ihmisiä, kaikkea, mitä inhimillistä on. Ah, suokaa minulle anteeksi, mutta minä luulin muutamia päiviä, että minä olin paholaisten parissa, ja minä tahdoin paeta; Te, Madge, palautitte vähitellen ajatukseni oikealle tolalle, ette sanoilla, vaan elämällänne, nähdessäni miehenne ja poikanne teitä niin suuresti rakastavan ja kunnioittavan. Nähdessäni edelleen onnelliset ja vilpittömät kaivostyömiehet oikein jumaloitsevan hra Starria, jonka orjiksi minä heidät luulin, nähdessäni ensi kerran koko Aberfoylen väestön tulvailevan kirkkoon, siellä laskeuvan polvilleen, rukoilevan Jumalaa sekä kiittävän häntä sanomattomasta hyvyydestänsä, silloin sanoin itsekseni: 'Vaarini on pettänyt minua!' Mutta nyt uskon minä, sen mukaan mitä teiltä olen kuullut, että hän itse on pettynyt. Minä palaan sentähden niille salaisille poluille, joilla minun ennen oli tapana seurata häntä. Hän on urkkiva minua. Minä huudan häntä nimeltä… Hän on kuuleva ääneni, ja kentiesi voin palaamalla hänen luoksensa saada hänet jälleen totuuden tuntoon!"