Silloin oli hän innokkaasti ruvennut tutkimaan uusia mahdollisia kivihiilikerroksia kaikissa Aberfoylen kaivoksissa, jotka olivat toistensa kanssa maanalaisessa yhteydessä. Hän oli viime aikoina työskennellessään tosiaankin onnistunut löytää muutamia. Hänen kaivostyömies-vaistonsa oli hänelle hyvänä apuna, ja insinööri James Starr piti häntä suuressa arvossa. Olisi voinut luulla hänen vainuntapaisesti löytäneen kivihiilikerrokset, niinkuin hydroskopi löytää lähteet maakerrosten alla.
Mutta, niinkuin jo tiedämme, hetki tuli, jona polttoaine tykkänään loppui. Tutkimuksista ei enää ollut mitään apua. Kaikki oli loppunut. Kaivostyö taukosi ja työmiehet hajosivat eri haaroille.
Kukapa olisi voinut uskoa! Useammat joutuivat silloin epätoivon valtaan. Kaikki ne, jotka tietävät ihmisten todellakin rakastavan raskasta työtään, eivät suinkaan kummastele tätä kuullessaan. Simo Fordiin se kuitenkin enimmin koski. Hän kuuluikin, jos kukaan, niihin kaivostyömiehiin, joiden oleminen on eriämättömästi heidän kaivokseensa kiinitetty. Hän oli syntymästään saakka ollut siinä ja, kun työt loppuivat, tahtoi hän välttämättömästi edeskinpäin asua siellä. Hän jäi siis kaivokseen. Poikansa Harryn työnä oli varustaa heidän maanalaista asuntoaan ruokavaroilla, mutta ukko itse ei ollut kuuden vuoden kuluessa kymmentäkään kertaa noussut maanpinnalle.
"Lähteä sinne ylös! Mitä hyötyä siitä olisi!" sanoi hän, eikä jättänyt mustaa asuntoaan.
Tässä, muuten erittäin raittiissa ympäristössä, jossa aina oli keskimääräinen lämpömäärä, ei entinen päällysmies tiennyt mitään kesän kuumuudesta, eikä talven pakkasesta. Hänen perheensä oli myöskin oivallisessa terveyden tilassa. Mitä muuta voisi hän toivoakaan?
Mieleltään oli hän kuitenkin hyvin alakuloinen. Hän kaipasi sitä vilkasta ja toimeliasta elämää, joka ennen vallitsi kaivoksessa. Mutta häntä elähytti kuitenkin omituinen aate.
"Ei, ei, kivihiili ei vielä ole loppunut!" kertoi hän aina uudestaan.
Jumala auttakoon sitä ihmistä, joka Simo Fordin kuullen tohti epäillä, vanhan Aberfoylen kerran heräävän kuolleistaan! Hän ei ollut siis koskaan herennyt toivomasta vielä kerran löytävänsä jonkun uuden hiilikerroksen, joka jälleen saattaisi kaivokselle entisen maineensa. Niin, jos vaan olisi tarvittu, hän kyllä mielellään olisi tarttunut työmiesten kuokkaan, ja hänen vanhat, vaan vieläki voimakkaat käsivartensa olisivat kiivaasti kolkutelleet kalliota. Sentähden hän usein kuljeskeli pimeiden käytävien läpi, milloin taas poikansa, tutkivasti tarkastellen, etsien, mutta joka kerta väsyneenä, vaikka ei epätoivoisena, palaten takaisin mökkiinsä.
Simo Fordin arvoisa elämän toveri oli Madge, roteva ja vahva nainen, the good wife, niinkuin Simo häntä nimitti. Madge yhtä vähän kuin miehensäkin tahtoi jättää Dochartin kaivosta. Hänellä oli tässä asiassa aivan samat toivot ja huolet kuin miehelläänkin. Hän kehoitti miestään ja innostutti häntä, hän puhui miehelleen tästä asiasta semmoisella hartaudella ja innolla, että vanha kaivosmestarin sydän lämpesi sitä kuunnellessa.
"Aberfoyle uinailee ainoastaan, Simo", sanoi Madge miehelleen. "Sinä olet oikeassa. Se vaan lepää, eikä ole kuollut!"