"Lähdemme. Huomaan kyllä, että hyvin vielä tunnette kaivoksen".
"Kyllä! Simo", vastasi insinööri, "tuskin voimmekaan kulkea edemmä, joll'en erehdy".
"Aivan oikein, hra James. Siitä otimme viimeisen hiilikappaleen. Muistan sen niin hyvin, kuin jos se olisi eilen tapahtunut. Itse toimitin viimeisen porauksen, ja se kaikui kovemmin rinnassani kuin kalliossa. Nyt oli ainoastaan liuskakiveä ja soraa ympärillämme, ja kun pieni hiilivaunu kulki aukkoa kohden, seurasin minä sitä, niinkuin köyhän miehen ruumissaattoa! Minusta kaivoksen sielu erosi siitä tuon hiilikappaleen mukana".
Vakavuus, jolla kaivosmestari lausui nämät sanat, vaikutti suuresti insinööriin, jolla itsellä oli ollut samat tunteet. Ne olivat kuin merimiehen, kun hänen täytyy hyljätä haaksirikkoon joutunut laivansa, niinkuin vanhuksen, joka näkee isäinsä asuntoa hajoitettavan.
James Starr oli puristanut Simo Fordin kättä. Nyt tuli Simo vuorostaan ja puristi vahvasti insinöörin kättä. "Me erehdyimme kaikki sinä päivänä", sanoi hän. "Vanha hiilikaivos ei ollut kuollut. Se ei ollut mikään ruumis, jonka työmiehet hylkäsivät, ja minä tohdin vakuuttaa, hra James, sen sydän sykkii vieläkin".
"Puhukaa toki, Simo! Te olette löytäneet uuden johdon?" huudahti insinööri, eikä voinut kauemmin hillitä itseään. "Minä tiesin sen kyllä. Tieto, jota minulle annettaisi, ja vielä Dochartin kaivoksessa! Ja mikä muu löytö voisi minua niin ilahuttaa kuin kivihiilikerroksen?…"
"Hra James", vastasi Simo Ford, "minä en ole tahtonut ilmoittaa sitä kenellekään muulle kuin teille…"
"Siinä olette oikein tehneet, Simo. Mutta sanokaas minulle, minkä tutkimuksen kautta olette tulleet varmuuteen…"
"Kuulkaa, hra James", vastasi Simo Ford. "Minä en ole löytänyt mitään kerrosta…"
"Mitä sitte olette löytäneet?"