Eräs Simo Fordin tekemä havainto.
Vanha seinäkello salissa löi juuri kaksitoista, kun James Starr molempine seuralaisineen lähti tuvasta.
Ilmanvaihto-aukosta kuumoittava päivä loi himmeän valon avaraan pihaan. Harryn lamppua ei olisi täällä tarvittu, vaan pian se kyllä oli hyödyksi, sillä vanha kaivosmestari aikoi viedä insinöörin Dochartin kaivoksen viimeiseen päähän.
Astuttuaan noin kolmanneksen Suomen peninkulmaa pitkin suurta käytävää, tulivat nuo kolme tutkijaa ahtaan tunnelin suulle. Se oli kirkon sivuholvin näköinen, ja sen kattoa kannatti vaalealla sammalella katetut puupaalut. Se kulki samaa suuntaa kuin Forthwirta 1,500 jalkaa ylempänä.
Siinä tapauksessa, ett'ei James Starr enää tarkoilleen muistaisi Dochartin kaivoksen sokkeloa, muistutti Simo Ford hänelle sen yleistä perusjuonta, jota hän vertaili maan maatieteelliseen ulkomuotoon.
James Starr ja Simo Ford kävivät näin yhdessä ja puhelivat keskenänsä.
Harry kulki edellä valaisten tietä. Hän käänsi toisinaan äkisti lyhdyn valon pimeihin syvennyksiin, toivoen siten huomaavansa jonkun epäluulon alaisen varjon.
"Onko meidän kauanki vielä kulkeminen näin, vanha Simo?" kysyi insinööri.
"Vielä kappaleen matkaa, hra James. Ennen olisimme matkanneet tämän tien vaunuissa, joita koneet kulettivat pitkin ratatietä. Mutta ne ajat ovat aikoja sitte menneet!"
"Lähdemmekö viimeisen hiilijuonen päähän asti?" kysyi James Starr.